22.3.2019

MEDIATIEDOTE
22.3.2019
Åbo Akademi
Väitös

Tohtorinväitös Ruandan kansanmurhasta selvinneiden sosiaalisesta kärsimyksestä

Jean d’Amour Banyangan väitöskirja kehityspsykologian alalta esitetään julkisesti tarkastettavaksi Åbo Akademin kasvatustieteiden ja hyvinvointialojen tiedekunnassa perjantaina 29.3.2019.

Väitöskirjan otsikkona on Social Suffering and Healing Among the Rwandan Diaspora in Finland and Belgium.

Ruandassa tutsien kansanryhmään kohdistui kansanmurha vuonna 1994. Etninen puhdistus johti monien ruandalaisten maanpakoon ja maanpaossa elävien yhteisöjen syntyyn Afrikassa, Euroopassa, Australiassa ja Pohjois-Amerikassa. Monet Suomessa ja Belgiassa asuvat ruandalaiset, jotka selvisivät vuoden 1994 kansanmurhasta ja sen seurauksista, elivät sen kaltaisen tragedian läpi, että he kärsivät yhä etnisen väkivallan ja kansanmurhan heihin jättämistä sosiaalisista haavoista. Traumaattisesta kokemuksesta selvinneille on hyvin tärkeää säilyttää hyvä henkinen ja psykologinen terveys ja on tärkeää löytää toipumiseen tähtääviä strategioita, joiden avulla selvitä traumasta.

Tämän väitöskirjan tavoitteena on tutkia sosiaalista kärsimystä ja sen ilmenemistä niiden tutseihin kohdistuneesta kansanmurhasta selvinneiden elämässä, jotka asuvat nykyään Suomessa ja Belgiassa. Erityisenä tavoitteena on (a) analysoida kirkon roolia kansanmurhaa ennen ja sen jälkeen, (b) tutkia kuinka yleisiä erilaiset traumaattiset kokemukset kansanmurhan ajalta ovat Suomessa elävien ruandalaisten keskuudessa, (c) verrata henkistä hyvinvointia niiden välillä, jotka olivat raiskauksen uhreja kansanmurhan aikana ja toisaalta niiden, joka syntyivät raiskauksen seurauksena ja (d) tutkia selviytymiskeinoja ja verrata traumasta parantumiseen tähtääviä palveluita, joita kansanmurhan uhreilla oli käytössään Belgiassa ja Suomessa. Tutkimus keskittyy ruandalaisten maahanmuuttajien kokemuksiin ja kertomuksiin, joiden avulla he käsitteellistävät ja antavat merkityksiä sosiaaliselle kärsimykselleen ja kuinka he selviävät traumaattisesta tilanteesta psykologisesti ja kulttuurillisesti merkityksellisillä tavoilla, ja toisaalta länsimaisen oikeuslaitoksen avulla.

Kysymyslomakkeita jaettiin 27 eri paikassa Suomessa ja Belgiassa kouluissa ja kirkoissa (13 paikkaa Belgiassa ja 14 paikkaa Suomessa). Tutkimukseen osallistui yhteensä 341 vastaajaa (166 miestä, 175 naista), 50 Suomesta ja 291 Belgiasta. Vastaajat olivat tulleet Belgiaan ja Suomeen joko pakolaisina tai muilla perusteilla vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen. Osallistujat valittiin seuraavien kriteerien perusteella: Heidän tuli olla yli 20-vuotiaita ja syntyjään ruandalaisia; heidän tuli puhua paikallista kieltä, Kinyarwandaa, ja heillä tuli olla oleskelulupa. Osallistujat täyttivät kyselylomakkeet ja heitä haastateltiin lisäksi avointen kysymysten avulla. Dataa kerättiin 13 kuukauden ajan aikavälillä 1.8.2015–30.8.2016. Kvantitatiivista dataa analysoitiin monimuuttuja-analyysien avulla (multivariate analyses of variance, MANOVA). Tulokset selitetään neljässä eri artikkelissa, joista väitöskirja koostuu. Niissä kuvataan sosiaalista kärsimystä ja toipumista Suomessa ja Belgiassa asuvien ruandalaisten keskuudessa. Vastaajat kertoivat haastatteluissa, että Ruandan kansanmurha ja sen jälkimainingit johtivat vakavaan henkilökohtaiseen ja sosiaalisen traumaan.

Monet Belgiassa ja Suomessa elävät ruandalaiset ovat kärsineet vuoden 1994 kansanmurhasta, joka kohdistui tutseihin; he ovat menettäneet yhden tai useamman perheenjäsenen: sisaruksia, vanhempia, vaimoja, miehiä, lapsia, kuten myös naapureita, ystäviä, ja omaisuutta. Jotkut perheenjäsenistä ovat yhä hajallaan pakolaisleireillä Afrikan maissa, kun taas toiset ovat vankiloissa. Vastaajissa oli myös muutamia, jotka ovat olleet vangittuina useita vuosia Ruandassa ilman muodollisia syytteitä ja ilman mitään korvauksia. Näiden vaikeuksien takia jotkut kärsivät uniongelmista, sillä he eivät tiedä kuinka heidän rakkaansa kuolivat, eikä heillä ollut aikaa järjestää heille kunniallisia hautajaisia. Lisäksi joillain HIV/AIDS-positiivisilla ei ole toivoa tulevaisuuden suhteen. Mitä tulee satuun terapiaan, suhteellisen harvoilla ruandalaisilla on ollut mahdollisuutta saada terapiaa belgialaisilta tai suomalaisilta psykologeilta. Samoin harvat saivat julkisia sosiaalisia tukia.

Tutkimuksessa I esitän analyysin uskonnon kaksinaisesta roolista kansanmurhan yhteydessä. Koska Ruandassa ennen kansanmurhaa sekä katolisen että protestanttisen kirkon hallinto suosi tutseja, syntyi etninen vastakkainasettelu. Siten uskonnolliset instituutiot tahtomattaan tulivat luoneeksi pohjaa kansanmurhalle. Toisaalta kansanmurhan jälkeen uskonnolla oli tärkeä rooli selviytymisprosessissa.

Tutkimus II on sekä kvantitatiivinen että kvalitatiivinen. Siinä esitetään data 40 Suomessa asuvan ruandalaisen kansanmurhakokemuksista. Tulosten mukaan 57,5% vastaajista oli menettänyt yhden tai useamman perheenjäsenen vuoden 1994 tutseihin kohdistuneen kansanmurhan aikana. Tässä otoksessa 72,5% ilmoittivat olevansa traumatisoituneita, ja näistä 37,5% vakavasti traumatisoituneita. Viisikymmentä prosenttia ilmoitti, että heillä on usein nukkumisongelmia, ja näistä 22,5% ilmoitti ongelmia olevan hyvin usein. Seitsemänkymmentäviisi prosenttia ilmoitti näkevänsä painajaisia ainakin joskus, 30% näistä usein, ja 20% hyvin usein. Kolmekymmentä prosenttia naisista ja 5% miehistä ilmoitti tulleensa raiskatuiksi. Viisitoista prosenttia raiskatuista naisista tuli raskaiksi ja 10% sai HIV/AIDS-tartunnan. Kymmenen prosenttia vastaajista syntyi raiskauksen seurauksena. Vaikka 50% ilmoitti asuvansa rauhassa muiden ruandalaisten kanssa, 35% piti sovintoa vaikeana tai hyvin vaikeana. Johto päätöksenä voi todeta, että Suomessa asuvat ruandalaiset ovat vakavasti kansanmurhan traumatisoimia, ja yhä 22 vuotta myöhemmin, sovinnon tekeminen tuntuu vaikealta.

Tutkimus III kuvaa Ruandan kansanmurhan aikana ja sen jälkimainingeissa raiskatuiksi tulleiden naisten traumaa, ja niiden lasten traumaa, jotka syntyivät kansanmurhan aikaisen raiskauksen seurauksena. Ruandan tutseihin kohdistuneen kansanmurhan aikana tutsinaisten ja -tyttöjen systemaattisia raiskauksia, seksuaalista hyväksikäyttöä ja silpomisia käytettiin etnisten tutsien terrorisoinnin ja eliminoinnin välineinä. Kyselyyn vastasi 341 ruandalaista maahanmuuttajaa, jotka olivat yli 20-vuotiaita (116 miestä, 175 naista), jotka asuvat Suomessa ja Belgiassa. Naisista 18 (10,3%) oli tullut raiskatuksi ja 9 henkilöä (2,6%) oli syntynyt raiskauksen seurauksena. Tulokset osoittavat, että raiskatut naiset kokivat paljon vakavampaa traumaa kuin lapset, jotka olivat syntyneet raiskauksen seurauksena.

Tutkimuksen IV tavoite oli tutkia vuoden 1994 kansanmurhassa ja sen jälkimainingeissa syntyneiden kokemusten traumatisoimien Suomessa ja Belgiassa asuvien ruandalaisten selviytymisstrategioita ja kokemuksia mielenterveyspalveluista. Tutkimus perustui samaan kyselyyn kuin tutkimus III ja siihen vastasi 341 ruandalaista. Tulokset osoittivat, että ruandalaiset Belgiassa olivat Suomessa asuvia tyytyväisempiä terapiapalveluihin, selviytyjien ryhmätoimintaan ja sosiaaliseen tukeen, jota he saivat isäntämaassaan. Ruandalaiset Suomessa luottivat enemmän psyykenlääkkeisiin ja alkoholiin selviytymistapoina kuin ne, jotka elivät Belgiassa.

Jean d’Amour Banyanga väittelee tohtoriksi perjantaina 29.3.2019 klo 12 osoitteessa Akademisalen, Academill, Rantakatu 2, Vaasa. Vastaväittäjänä toimii professori Victor A. O. Adetula, Nordic Africa Institute, Ruotsi ja kustoksena professori Kaj Björkqvist, Åbo Akademi.

Jean d’Amour Banyanga on syntynyt 5.7.1973 Mabanzassa, Ruandassa. Hän suoritti Master of Arts in Practical theology -tutkinnon North West University Potchefstroom campus (South Africa) -yliopistossa vuonna 2009.

Jean d’Amour Banyanga on tavoitettavissa puhelimitse numerosta 040 843 3535 ja sähköpostitse osoitteesta jean.banyanga@abo.fi.

Väitös on sähköisessä muodossa Doriassa:
www.doria.fi/handle/10024/168052?locale=lfi.

Klikkaamalla kuvaa saat ladattua painokelpoisen kuvan väittelijästä.
Kuva on tiedotusvälineiden vapaasti käytettävissä.

Ystävällisin ÅA-terveisin,
Pamela Friström
Tiedottaja