Heimer Furu:

Gambägåsgubbi

Isoisäni nimi oli Anders Jonasson Furu. Hänestä käytettiin kuitenkin tavallisesti nimeä Gambägåsgubbi (vanhan talon isäntä). Henkilökohtaisia muistoja minulla ei ole isoisästä, hän kuoli ollessani puolitoista vuotias. Mutta tunnen tiettyä ylpeyttä ja kunnioitusta siitä, että Gambägås-isäntä oli juuri minun isoisäni. Veressä ja menneisyydessä on jotakin, jota ei voi selittää - on vain lämmin yhteenkuuluvuuden tunne, niinkuin olisimme samaa mieltä melkein kaikesta tässä elämässä.

Isoisä oli erikoinen henkilö monella tavalla. Joskus pikavihainen ukkosmaisella äänellään, jota piti kunnioittaa. Hän oli samalla maanviljeilijä, käsityöläinen, kauppias ja keksijä, yhdistelmä, jonka johdosta Gambägåsin talossa siihen aikaan oli elämää ja toimintaa - aina oli jotain tekeillä, katseet olivat avoinna kehityksen tuulille.

Isoisä oli ankara kun sitä vaadittiin, joskus helposti suuttuva, mutta ei ilkeä. Hänen ukkosmainen äänensä herätti kunnioitusta. Jos lapset leikkivät heikoilla syysjäillä heidän oli tultava pois sieltä. Jos ukon kova ääni ei auttanut, hän meni joelle ja patisteli käsintuntuvasti kaikki pois, ottamatta huomioon kenen lapsia siellä oli. Tämä huolenpitona leikkivistä lapsista - mutta ehkä ajatukset myöskin kävivät kevään 1780 surullisessa tapahtumassa, jolloin Gambägås-isännän, Furu-Oll, kevätjäiden vesimassojen painojen alla piti avata pato Furu-kosken yläpuolella, mutta joutui pyörteilevään koskeen ja sai hautansa jokeen - häntä ei koskaan löydetty.

Isoisoisän nimi oli Jonas Henriksson Storbacka, syntynyt Vetelin Alperissa vuonna 1803, kuollut Storbackassa Småböndersissa 11. päivänä heinäkuuta 1866. Jonas tuli vävyksi kylään, vaimoksi tuli Annan Johansdotter Storbacka. Nämä kaksi saivat 14 lasta ja sama rikas hedelmällisyys on jatkunut monessa seuraavassa sukupolvessa.

Isoisä syntyi Småböndersin Storbackassa 20. päivänä lokakuuta 1839. Häitä Maria Mattsdotter Furun kanssa vietettiin 11. päivänä heinäkuuta 1865. Mariaa tavoittelivat myös kylän muut pojat. Eräissä häissä Storbackassa isoisä joutui käsikähmään Jakobas-Kallen kanssa, molemmat olivat kiinnostuneita Majsta. Isoisä voitti ja 18-vuotiaan morsiamen vihkimisen jälkeen hän sanoi: Ei ole muita kuin Gräni-Lovisa joka on Majta kauniimpi ja joka on kävellyt alttarille kirkon käytävää pitkin. Avioliitto kesti 57 vuotta ja toi 11 lasten suuta täytettäväksi. Isoäitiä ruvettiin myöhemmin kutsumaan Iso-Majksi . Ei sen takia, että hän olisi ollut erikoisen pitkä tai tukeva, vaan sen takia, että hän oli enemmän pyörenpehmeä nainen. Kuvaus iso viittasi enemmän siihen, että Maj seisoi tukevasti molemmat jalat maassa. Isoisä oli usein matkoilla ja silloin tila tarvitsi lujan ja johtavan käden.

Heinäkuun 1865 häiden jälkeen Maj ja Anders asettuivat asumaan Andersin kotitilalle Storbackassa. Täällä he yhdessä kulkisivat tulevaisuutta kohti. Askel tähän suuntaan oli, että Maria, miehensä suostumuksella, kuten ajan henki vaati, 2. päivänä marraskuuta samana vuonna myi osuutensa, 11/1296 manttaalia Furun verotilasta veljelleen Gambägåsin Matts Mattsson Furulle. Hänen oli tarkoitus jatkaa isiltä perityllä tilalla. Mutta kohtalo vei jatkon toiseen suuntaan. Joulukuun 7. päivänä 1871, vain neljä kuukautta häistään Anna Lovisa Carlsdotter Widjeskogin kanssa, Matts kuoli. Nyt talo oli ilman isäntää ja oli olemassa vaara, että se hajottuisi tai joutuisi vieraisiin käsiin. Toukokuun 10. päivänä 1872 tarjottiin 17/216 manttaalia Furun verotilasta julkisella huutokaupalla. Tätä osaa tilasta, joka aikaisemmin oli lohkottu Gambägåsin kantatilasta, myivät alaikäinen Maria Mattsdotter Furu (Majn täti, syntynyt 1852) ja hänen äitinsä, Maria Johansdotter Lillrank (syntynyt Döfnäs), joka ensimmäistä kertaa oli naimisissa Matts Johansson Furun kanssa, ja joka oli kuollut 1860. Mutta antakaamme osan kauppakirjan tekstiä puhua:

" Kun nyt kutsu suoritettiin ja useampia huutoja oli tehty, antoi talon isäntä Anders Jonasson Furu korkeimman tarjouksen, Viisituhatta-kuusisataa (5600) suomalaista rahaa, josta Sata markkaa sanotusta rahasta maksettiin heti ja kuitattiin. Loput maksetaan kuuden kuukauden kuluessa, kuuden prosentin korkoineen tästä päivästä lukien."

Tämän kaupan kautta isoisä sai jalansijan Furuun. Jatkoa seurasi. Lokakuun 19. päivänä 1874 isoisä osti vaimonsa sisarelta Anna Lovisalta 17/486 manttaalia Furun verotilasta. Kauppahinta oli 2000 markkaa. Myöhemmin hän sai myös ne 85/3888 manttaaliosaa Furun tilasta, jotka vaimon äiti, Maria Jakobsdotter, oli omistanut. Näiden kauppojen johdosta isoisästä tuli talollinen Furun verotilalla numero 13 Kortjärven kylässä Teerijärven kunnassa. Vuonna 1878 isoisä möi 1/16 manttaaliansa tilasta Storbackassa veljelleen Jonas Jonasson Storbackalle.

Isoisä ja isoäiti eivät heti muuttaneet Gambägås-taloon. Kirkonkirjoissa heidän on merkitty asuvan Storbackassa aina syksyyn 1875 asti. Siellä syntyi myös heidän ensimmäinen lapsensa. Kuitenkin isoisällä on sukunimi Furu jo vuoden 1872 kauppakirjassa. Mahdollista on, että kauppakirja kirjoitettiin myöhemmin kuin mitä päiväys osoittaa. Voidaan myös ajatella, että perhe oleskeli näinä vuosina sekä Storbackassa että Furulla, omistettiinhan tila molemmissa paikoissa.

Vastavihittyille katovuodet tulivat 1867-1868. Joukoittain ihmisiä, jotka nälkä oli ajanut poluille ja teille, tuli sisämaasta. Myös meidän kyläämme tuli monia ja jotkut saivat työtä uudisviljelyksillä. Palkkana oli tarpeellinen vaatetus ja päivänruoka. Myös Gambägås sai vastaanottaa kaksi voimatonta miestä, jotka pyysivät saada työtä ruokaa vastaan. Tallin vintti annettiin heille asunnoksi. Isoisä seurasi miesten tekemisiä ja huomasi, että nämä eivät saaneet alkuaikana paljon aikaan. Vähitellen he voimistuivat ja miehet olivat hyvin kiitollisia isoisälle, kun he jatkoivat matkaansa eteenpäin. Hän oli - kuten he sen ilmaisivat - pelastanut heidän henkensä. Miehet tekivät kiviperustusta uuteen navettaan ja sen alle kaksi lantalaa. Molemmat lantalat olivat noin 4 x 8 metriä, korkeuden ollessa yli kolme metriä ja oviaukot olivat tielle päin. Myös muuta vuokrattua työvoimaa oli mukana, mm. Papas-seppä Matts Furu, joka sai työstään 37 hopearuplaa.

Katovuosien 1867-68 seuraukset näkyivät monta vuotta. Jostain syystä näyttää siltä, että Småböndersissä oli ruokaa sinä aikana. Vuosien 1869-78 kirkkokirjat osoittavat, että tällä ajanjaksolla Furun tilanumerossa oli kokonaiset 45 piikaa ja renkiä, suurin osa 17-25 vuotiaita. Näistä 12 sai työtä ja ruokaa isoisän luona Gambägåsin tilalla. Fossaksella oli yhtä monta, Stråkaksella kymmenen, Johan Hanssonin luona Heimbackassa kolme ja torppari Anders Anderssonin luona yksi. Joillakin näistä tiloista oli joinakin vuosina 3-4 piikaa ja renkiä.

Isoisän elämän taival oli vaihteleva ja runsassisältöinen. Tila ja tilallisen ammatti olivat lähimpänä sydäntä. Kiviset ja mäkiset pellot, kytömaat täynnä kantoja ja vaihtelevat niittymaat antoivat riittävästi töitä, mutta myös päivittäisen leivän. Isoisä järjesti ja määräsi lujalla kädellä ja vaimon hyväntahtoisella avulla. Hän toimi tilallisena samaan aikaan, kun maanviljelys edistyi nopeasti. Kytömaiden viljely laajeni, aurat, äekset, niitto- ja puimurikoneet aloittivat taistelun kuokkia, viikatteita ja sirppejä sekä riihestä kuuluvaa varstan tahdikasta jyskytystä vastaan.

1800-luvun loppupuolella isoisä osti myös tilan Evijärveltä, Inasta. Tila myytiin kuitenkin jonkun ajan kuluttua. Etäisyys ja huono kärrytie toivat mukanaan liian paljon vaivaa. Vuonna 1910 isoisä möi Furun tilan pojilleen Viktorille ja Oskarille, kauppahinta oli 22 000 markkaa. Suurimman osan tästä tilasta omistaa nyt Leo Oskarsson Furu ja hänen vaimonsa Hilkka. Heidän poikansa, Daniel jatkaa luultavasti tilalla.

Isoisä oli kirjoitus- ja lukutaitoinen ja teki innokkaasti työtä, jotta kylään saataisiin kansakoulu. Vuonna 1891 asia koskien kansakoulun rakentamista Småböndersiin oli käsittelyssä kunnankokouksessa Teerijärvellä. Asia hylättiin äänestyksen jälkeen. Mutta kyläläiset eivät antaneet periksi. Kyläkokouksessa 7. päivänä tammikuuta 1893 kyläläiset ottivat asian omiin käsiinsä ja päättivät, että yksinkertainen korkeampi kansakoulu rakennettaisiin Furuun. Kyläläiset toimittivat tukkeja, jotka isoisä sahasi ilmaiseksi sahamyllyllään Furu-koskella. Vielä saman vuoden syksyllä aloitettiin koulun ensimmäinen toimintavuosi. Koulunrakentamisessa isoisä hoiti materiaali- ja päiväurakka-asiat. Kulunut vastakirja on säilytetty ja siinä on muistiinpanoja päiväurakoista, ostetusta materiaalista, maksetuista palkoista ja muista rakennusta koskevista asioista.

Furu-kosken saha

Furu-kosken itäpuolella on muinaisilta ajoilta saakka ollut sahamylly kotitarpeita varten. Vuonna 1786 tämä oli varustettu yhdellä sahanterällä ja verotettu 140 kuusitukin sahamiseen. Sahan kohtalo on monivaiheinen; omistajat ovat vaihtuneet, saha ränsistynyt ja rakennettu taas uudelleen. 1870-luvulla saha oli luultavasti ränsistynyt - vuonna 1874 muutamat kylän tilalliset, Gambägås-isäntä puhemiehenä anoivat että Furu-koskelle saataisiin perustaa saha. Kirjoitus tästä kuuluu:

Herra Parooni ja Kuvernööri, allekirjoittaneet pyytävät kunnioittavasti saada lupaa perustaa saha kahdella kehikolla Furun koskelle Kruunupyyn joessa, Furun tilalla Kortjärven kylässä Teerijärven kappeliseura-kunnassa.

Kruunupyyssä 9. päivänä kesäkuuta 1874

Anders Andersson, Gustaf Jakobsson, Matts Johansson D:ä, Matts Johansson D:y, Anders Jonasson och Anders Johansson Furu, Gustaf Andersson, Elias Abrahamsson, Jonas Jonasson, Karl Andersson och Anders Abrahamsson Storbacka. Anders Johansson och Anders Nilsson Widjeskog. Matts Andersson och Matts Mattsson Manderbacka. Gustaf Johansson Larikbacka.

Tilallisia Teerijärven kappeliseurakunnasta Kruunupyyn pitäjästä.

Ensimmäinen päätös kuvernöörin virastosta kuului:

Hakijoiden, Anders Furu ynnä muiden, tulee toimittaa tänne selvitys omistus- ja hallintaoikeuksistaan mainittuun rakennuspaikkaan, jolloin nämä asiakirjat palautetaan.

Waasan läänin maakanslia 20. päivänä heinäkuuta 1874

Tästä syntyi kunnon sekasotku. Ennen vuoden 1875 loppua oli asiasta kirjoitettu kokonaiset 29 paperiarkkia.

Omistusoikeusasiakirjojen kanssa oli ongelmia ja sahanrakentajat halusivat ympärivuotiset patoamisoikeudet, kun taas maanomistajat, varsinkin evijärveläiset, jotka omistivat niityt kosken yläpuolella, vastustivat patoamista heinänkorjuuaikana.

Asia ratkaistiin siten, että isoisä osti ränsistyneen sahan kyläläisiltä. Kauppaan sisältyi myös niinkutsuttu sahakenttä.

Kauppahinnasta, 1000 markasta, maksettiin heti puolet ja kauppaan sisältyi mm. ehto, että saha laitettaisiin käyttökelpoiseen kuntoon, muuten se joutuisi takaisin kyläläisten omistukseen. Kauppasopimuksen oli allekirjoittanut 19 tilanomistajaa Småböndersista sekä Johan Hansson ja Anders Mattsson Nybacka (nykyinen Nykänen).

Vuonna 1886 kyläläiset kokoontuivat uudelleen ja silloin alkuperäistä kauppasopimusta muutettiin. Tyydyttiin niihin 500 markkaan, jotka isoisä oli maksanut, sitä vastaan, että vanhat omistajat saisivat sahaukseen etuoikeuden, mikäli suuremmat määrät odottivat käsittelyä.

Sopimuksen lopussa todetaan, että ostaja saa omistaa kyseisen sahamyllyn ikuisesti ja laillisesti hankittuna omaisuutenaan käyttää. Se tapahtui todistajien läsnäollessa Furun tilalla 20. päivänä syyskuuta 1886. Sopimuksen oli laatinut isoisän kilpakosija Karl Storbacka.

Pato-oikeudet puuttuivat mutta saha kunnostettiin. Kosken yläpuolella olevien maanomistajien keskeinen suullinen sopimus luultavasti riitti. Uusi vesiratas rakennettiiin ja isoisä teki itse kahden terän lastukoneen. Mm. Furun kansakoulu sai ensimmäisen vesikattonsa isoisän lastukoneesta. Myös hänen oma 9,5m x 17m suuruinen talonsa sai kattonsa näistä kattopaanuista. Niitä korvattiin pärekatolla 1940-luvun alkupuolella.

Ketjut, jotka vetivät tukit sahattaviksi olivat hyvin paksuja, ja jotkut näistä ovat edelleen tallella. Fridolf Furu on kertonut minulle siitä korviahuumaavasta kolinasta, joka kuului, kun iso, raudoitettu karhunrumpu oli käynnissä ja veti tukit sisään sahamyllyyn.

Kerran isoisä osti maston purresta, josta oli tarkoitus purkaa takilat. Masto oli mahonkia ja juuresta läpileikkaukseltaan yli puolimetriä. Mastosta saatiin hyvin kauniita ja kestäviä lautoja ja muutamat palat niistä ovat vielä säilyneet. Mahonki on aika kova puulaji ja onkin arvoitus, miten isoisä sai sahattua tämän paksun maston.

Erään kerran isoisä sai päähänpiston, että sahan vesiratasta käytettäisiin voimalähteenä myös puinnissa. Alajärveltä kotoisin olevan kirvesmiehen ja tämän pojan avulla rakennettiin puimavaja Furu-kosken länsipuolelle, noin 50 metriä sahalta. Paksulla varpilla voima siirtyi vesirattaalta puimuriin. Varppia pitkin oli muutama ohjausratas, jotta se ei sinkoutuisi sinne tänne. Tämä tapahtui 1890-luvulla ja sen ajan puimurit olivat aika alkeellisia, mm. pohdinmyllyt puuttuivat. Mutta isoisä rakensi sellaisen omaan puimuriinsa ja kun puimavaja oli jyrkässä rinteessä, rakennettiin neljä metriä syvä ruumenhuone rinteeseen. Lattiassa olevasta luukusta akanat joutuivat siten suoraan ruumenhuoneeseen puinnin aikana.

Koneellisen puinnin jyvät eivät tietenkään olleet riihikuivia, asia johon siihen aikaan oltiin totuttu. Sen takia isoisä suunnitteli ison viljankuivurin kotiriihen eteläpuolelle. Kuivauslokerot olivat noin kolme metriä korkeita. Tuuletuksen takia ne oli tehty vinoon asetetuista laudoista ja lokerot täytettiin ylhäältä. Iso uuni luonnonkivestä antoi sekä lämpöä että savua, jälkimmäistä tekijää pidettiin ennen vanhaan sekä tärkeänä että terveellisenä. Kuivaaja oli olemassa vielä 1930-luvulla.

Saha vaurioitui pahoin epätavallisen korkean kevättulvan aikana 1905 ja sen jälkeen sitä ei enää käytetty. Mutta itse rakennus oli olemassa vielä 1920-luvulla. Kokouksessa 2. päivänä lokakuuta 1916 isoisä sanoi luopuvansa kaikesta tulevasta omistusoikeudestaan Furu-kosken sahauspaikkaan ja luovutti tämän ja sahakentän entisille omistajille, toisin sanoen kyläläisille. Furu-koski perattiin 1950-luvun loppupuolella ja siihen paikkaan, missä saha oli sijainnut, vähän ylemmäksi rannalle, rakennettiin Småböndersin Osuusmeijeri 1927. Maidon jalostus loppui siellä vuonna 1949, kun maitoa alettiin viedä kirkonkylään Teerijärven Osuusmeijeriin. 1950-luvulla asennettiin viljankuivuri ja lajittelija vanhaan meijerirakennukseen, joka paloi 1964. Samalle perustalle, missä meijeri oli seisonut, rakennutti Småbönders handelslag vuonna 1967 kahvilan.

Tilanhoito ja maanviljelys Gambägås'illa isoisän aikana

Ennen vanhaan niityt olivat elinehto maanviljelijälle, ne antoivat heinää nautakarjalle. Poistettiin vähän puskia ja puita, tasoitettiin isoimmat mättäät, jotta niitty olisi helpompi niittää viikatteella. 1800-luvun lopulla uudet tuulet rupesivat tuulemaan, ja kytömaiden viljely laajeni. Myös tässä asiassa isoisä oli hyvissä ajoin mukana: kesäkuun 15. päivänä 1897 toimitettiin tarkastus Wammossan ja Svedjemosshagenin viljelemiseksi, yhteensä 6,20 ha. Uudisviljelyssuunnitelma oli hyvin yksityiskohtainen ja kaikki paperit, jotka käsittävät 45 sivua tekstiä, ovat säilyneet. Valtaojien yhteinen pituus oli 1040 metriä ja niiden piti olla 110 sm syviä. Ojan tuli pohjasta olla 60 sm leveä ja ylhäältä 130 sm leveä. Tavallisten sarkaojien pituus oli yhteensä 6,412 km ja ne oli kaivettava 85 sm:n syvyisiksi, pohjasta ja ylhäältä saman mittaiseksi. Ojat tulivat siten neliskulmaisiksi pystysuorilla sivuilla. Sarkojen piti ehdotuksen mukaan olla 10 metriä leveitä ja 1741 kuormaa savea oli ajettava viljelyspinta-alalle. Kulunkiarvio oli 3000 mk. Suurimman erän vei kuokkaus, 1066 markkaa, ja ojitus, 1114,20 markkaa. 620 kg kainiittia ja 300 kg tuomaskuonaa oli levitettävä uudisviljelyksille. Uudisviljelystä varten haettiin ja saatiin 3000 markan laina Suomen valtionkonttorista. Arne Storbackan mukaan tämä oli ensimmäinen kerta kun Småböndersissa otettiin hypoteekki-laina uudisviljelykselle.

Mielenkiintoista on, että lainan yhteydessä tilasta tehtiin arviokirja. Kirja antaa hyvän kuvan vuosisadanvaihteen elinehdoista. Arvion suoritti läänin agronomi Gideon Montin. Avustajana toimi entinen tilallinen Johan Abrahamsson Furu ja renki Matts Mattsson Storbacka. Arviosta ilmenee, että tilan viljelty pinta-ala käsitti silloin 17,75 tynnyrinalaa kiinteää maata, jaettuina viiteen palstaan. Metsää oli talon tarpeita varten ja keskinkertaisen laatuista viljelysmaata 50 tynnyrinalaa.

Kun kolme tynnyriä ruista kylvettiin oli sato 24 tynnyriä. Neljä tynnyriä ohraa antoi sadoksi 32 tynnyriä ja jos kaurankylvö käsitti viisi tynnyriä, tuotto oli 35 tynnyriä. 15 kg heinänsiemeniä kylvettiin vuodessa ja heinää luonnonniityistä korjattiin määräyksikössä, joka ilmoitettiin luvuilla 900. Tilalla pidettiin 15 lehmää, 2 härkää, 2 hevosta, 4 nuorta nautaa, 20 lammasta ja 2 sikaa. Navetanhoitoa harjoitettiin jäitä käyttäen ja se tuotti vuosittain 1500 markkaa. Tilan käyväksi arvoksi arvioitiin 16.000 mk ja laina-arvoksi tuli 10.370,84 mk.

Isoisä oli maatalouden koneellistamisen kannalla. Raskas ruumiillinen työ oli aikaakuluttavaa ja kulutti miehet ennenaikaisesti loppuun. Ensimmäinen niittokone ostettiin kylään 1900-luvun ensimmäisinä vuosina ja myös silloin Gambägås-isäntä oli vauhdissa. Kone oli amerikkalainen hevosvetoinen Mayflower ketjuvoimansiirrolla. Niittokone oli todellinen mullistus siihen aikaan ja huhu sen saapumisesta kylään aiheutti sen, että isännät olivat kerääntyneet katselemaan ihmettä. Kommentoitiin ja ihmeteltiin, katseltiin viikatetta, ketjua ja vetoratasta ja verrattiin sitä viikatteeseen, joka siihen asti oli ollut yleistyöväline, kun heinää piti niittää. Hevosta ei ollut paikalla ja ukot kävivät vähän levottomiksi - he kun halusivat nähdä miten hirviö toimi.

Muutamat innokkaimmista ottivat aisoista kiinni ja alkoivat vetää sitä. Tämä oli tietysti raskasta jolloin eräs heistä totesi: Kyllä tästä tulee oikea hevosen rääkkääjä , mikä ei ollut niinkään kaukana totuudesta. Paikka, jossa ukot vetivät niittokonetta oli Heimbackan pelto, missä Torolf Furu nykyään asuu. Timotei teki tuloaan siihen aikaan ja osa pellosta oli kylvetty sillä.

Isoisä oli myös kiinnostunut lehmänjalostuksesta. Kymmenisen vanhaa sukutaulua Ayshire elukoista on vielä säilössä. Mm. sonni Kalifista, joka ostettiin Sippolan tilalta ja oli pantu Suomen AY-rekisteriin. Sonni oli syntynyt vuonna 1900. Kahden AY-rotuisen lehmävasikan syntyperästä on todisteita, ne olivat syntyneet 1898 ja 1899. Jos nämä lehmävasikat ovat olleet Gambägåsin navetassa, ei ole varmaa. Sen sijaan on varmaa, että kaksi isoisän AY-hiehoa osallistui Teerijärven maamiesseuran näyttelyyn vuonna 1905. Hiehot olivat alle kaksivuotiaita ja Vallmosta saatiin ensimmäinen palkinto, joka oli 7 markkaa. Toinen hieho Guldros sai toisen palkinnon. Kolmas AY-hieho oli myös näyttelyssä mukana ja sai ensimmäisen palkinnon. Tämän omistaja oli Anders Sandvik.

Gambägås'in seppä, keksijä ja kauppias

Isoisällä oli tietysti myös paja. Paja sijaitsi muutaman kymmenen metrin päässä joensillalta. Täällä pajassa hän oli oikein omassa elementissään. Hän teki monta erilaista äestä ja myös kaksipuolisen auran, jolla oli tarkoitus mullata perunanpenkit.

Hän rakensi myös myllyn, jolla voitiin murskata turvepehkuja, niiden lukemattomien käyttöesineiden ja työkalujen lisäksi, joita siihen aikaan tarvittiin maatilalla.

Myös kolme rautasänkyä tehtiin, isoisä nukkui itse yhdessä niistä. Sängyt oli vanneraudoista ja putkista yhteenniitattuja ja varustettu valetuilla kulmakupoleilla sekä runsailla koristeluilla. Ne oli osittain maalattu valkoisiksi ja osittain pronssattuja. Isoisän ajatuksena oli, että kaikki hänen lapsensa saisivat sellaiset sängyt. Aika ei kuitenkaan riittänyt, mies oli tulossa vanhaksi eikä ehtinyt tehdä kaikkea mitä suunnitteli.

Talon vintillä isoisällä oli sorvipenkki. Seitsemänkymmentävuotiaana hän sai ajatuksen ryhtyä valmistamaan haravoita, joilla voitaisiin perata nauris- ja puutarhamaita. Varret sorvattiin ja tehtiin lävistin, joka kiinnitettiin pikkuvajan seinään. Sen jälkeen stanssattiin rautalevystä kolmikulmaisia teriä, joita viereisessä pajassa taottiin reunoiltaan ohuiksi, porattiin reiät keskelle ja kiinnitettiin varteen takonaulalla.

Sitten hevonen valjastettiin matkavaunujen eteen. Lastattuna usealla säkillisellä haravoita isoisän oli tarkoitus lähteä matkalle ja tehdä kauppoja. Mutta hänen poikansa saivat kuitenkin estettyä koko homman. Heidän mielestään ukko oli liian vanha lähteäkseen yksin vieraille seuduille. Oikeastaan he eivät uskoneet asian tuottavuuteen, mihin taas isoisä uskoi. Hän aikoi hakea haravoille patenttia. Pari säkillistä haravoita oli vielä olemassa, kun olin nuori ja vielä tänä päivänäkin on muutama harava jäljellä, säilytettyinä rakkaana muistona isoisän terveestä yritteliäisyydestä. Voidaan mainita, että kun pojanpoika Verner Furu tuli Amerikkaan vuonna 1922 hän näki siellä myymälöissä haravoita, jotka olivat melkein samanlaisia, kuin isoisän tekemät haravat. Siellä, dollarimaassa, ajan henki oli toisenlainen, myötätuulet puhalsivat heille, jotka olivat kekseliäitä.

Isoisä matkusti paljon ja aina hevosella. Kaksi kertaa hän kävi Pietarissa, 16 kertaa Jyväskylässä ja useamman kerran hän kävi Tampereella kun kylän miehet menivät sinne myydäkseen voita ja tekemään kauppoja. Voimatkoille saattoi lähteä useampi hevosvaljakko. Kevättalvella oli kärrynrattaat sidottu köysillä rekeen, ne otettiin käyttöön, jos rekikeli loppui. Eräällä Viipurin matkallaan isoisä osti pari säkillistä puolivalmiita, messingistä valettuja lampetteja ja koristeita. Hän viilasi, takosi ja putsasi osat, valautti sellaista mikä puuttui ja teki hyvin kauniin lamppukruunun, joka ripustettiin keskelle isotuvan katoa.

Myös pieni kattovalaisin Teerijärven kirkon urkulehterin edessä on isoisän tekemä. Sen lahjoitti seurakunnalle itseoppinut lääkäri Johan Varg, Hästbackan kylästä. Kyseinen kattovalaisin on ollut kaksi kertaa isompi, mutta kerran tapahtui jotakin epätavallista. Vuonna 1916, kun arvostettu kaunopuhuja A. R. Hedberg saarnasi täydelle kirkolle, kuului kesken kaiken kitinää ja koliseva rysähdys. Koira oli hypännyt urkulehteriltä alas kattovalaisimelle sillä seurauksella, että valisin irtosi katosta ja putosi lattialle. Sanansaattaja jatkoi järkähtämättömänä puhettaan kattovalaisimen ollessa lattialla, rikkoutuneena ja runneltuneena. Sitä korjattiin ja ripustettiin takaisin entiselle paikalleen, puolta pienempänä kuin aikaisemmin.

Näiden hienotakosten, lamppujen ja valaisimien lisäksi, isoisä näperteli mielellään kaikenlaista. Mikään ei ollut mahdotonta hänen käteville käsilleen. Hän muotoili mm. kauniita vateja ja kannuja kuparista, joista eräitä on vielä tallella.

Monipuolisuus ja kätevyys oli sukuperintö. Isoisän veli Matts, kenet eräs evijärveläinen eräissä häissä pisti kuoliaaksi, oli tunnettu puuseppä ja maalari. Isoisän isä, Jonas Henriksson Storbacka, on tehnyt kauniisti muotoillun 14-haaraisen kynttelikön, joka on Teerijärven kirkossa. Kirkkoväärti Anders Gustav Öberg lahjoitti sen kirkolle ja se otetaan alttaripöydälle suurimpina juhlapäivinä. Isoisän setä, Johan Henrik Henriksson, Räyringin Alperista, oli myös erittäin monipuolinen mies. Hänet tunnettiin paremmin Alperin mestarina eikä aiheetta. Hänen sanottiin osaavan karkaista terästä niin hyvin, että se kelpasi partaveitseksi. Myös hän teki kattovalaisimia. Eräs niistä sijaitsee Vetelin kirkossa ja toinen myytiin Evijärvelle. Häntä käytettiin yleisesti puuseppänä ja kirvesmiehenä. Hän oli mukana työnjohtajana rakennusmestari Heikki Kuorikosken alaisena kun Vetelin kirkkoa rakennettiin. Kolmas isoisän setä, Anders Henriksson Aho-Alperi, oli muuten entisen pääministeri Esko Tapani Ahon isoisän isoisä.

Komea kolmekerroksinen talonpoikaistalo, jossa isoisän isä Jonas Henriksson Storbacka-Alperi varttui Räyringin Alperissa on nyt siirretty Evijärven Kerttuankylään. Taloa kutsutaan Väinöntaloksi ja se on eräs niistä talonpoikaistaloista, joka irtaimistoineen kuuluu maamme suurimpiin kotiseutumuseoihin.

Tutkija ja alkemisti

Dragån-joella, varsinkin sillä osalla joka virtaa Skogskvarnbackan läpi, on kauan ollut maaginen vetovoima - sieltä on etsitty jalometalleja. Kun joki perattiin 1930-luvulla ja peruskallioon räjäytettiin uoma, tuli kimaltelevia kiviä esiin. Isoja alueita vallattiin. Koeporaukset ja analyysit osoittivat, että siellä oli kultaa ja muita metalleja, mutta ei kuitenkaan sellaisia määriä, että olisi ryhdytty kaivostoimintaan.

Myös isoisä kävi monta kertaa siellä etsiäkseen onnenkiveään. Kerran hän oli ollut poissa koko päivän ilman ruokaa, ja kotiväki oli jo huolissaan. He lähtivät etsimään häntä, eikä heidän tarvinnut mennä kauas; hänet löydettiin Vammosbackan aittojen luota. Siellä hän istui hämärässä, lepäämässä tyytyväisenä. Kun häntä moitittiin siitä, ettei hän ollut tullut kotiin, hän sanoi, riemuitseva katse silmissään: Hiljaa pojat , ja avasi suljetut nyrkkinsä sanoen: Tässä minulla on jotakin, mikä on kultaakin parempaa. Se on platinaa.

Vanhoilla päivillään nämä Dragån-joen kivet eivät antaneet isoisälle rauhaa. Hän oleskeli silloin usein Forsnackassa, Furu-kosken yläpuolella. Täällä hänellä oli patojaan ja astioitaan joita hän kuumensi saadakseen kivistä esiin valuvia metalleja. Hän sekoitti myös eri aineita ja kemikaaleja saadakseen aikaan jonkinlaisen metalliseoksen, jonka vastaisi aitoa kultaa. Pari kivistä grafiittiastiaa on vielä säilynyt ja näistä löytyy jäännöksiä jostain vaikeasti määriteltävästä massasta.

Grafiitti on helppoa kovertaa, mutta se vaatii kovaa lämmpöä sulaatakseen. On vaikea sanoa tekikö isoisä grafiitti-astiansa itse, se on toki mahdollista. Ähtävältä löytyy tarpeeksi isoja grafiittilohkareita. Isoisä oli usein käymässä sielläpäin, olihan vanhin tytär Alma naimisissa siellä. Tässä yhteydessä voidaan mainita, että isoisä teki ahkerasti töitä sen asian hyväksi, että saataisiin tieyhteys Ähtävälle Vuojärven kautta. Nykyinen tie tehtiin paljon myöhemmin.

Isoisä oli myös perehtynyt taitoon tyrehdyttää veri loitsuilla. Sitä hän käytti, kun joku oli loukkaantunut pahasti. Isä kertoi kahdesta tapauksesta. Toinen Wistbackalla ja toinen Kortjärvellä, joissa loukkaantuneet olivat vuotaa kuiviin. Heidän lähimmäisensä saapuivat Gambägås-isännän luokse ja pyysivät apua. Isäntä sulkeutui hetkeksi omaan maailmaansa ja sanoi sitten: Voitte lähteä kotiin, eivät he enää vuoda verta . Ja kun apuahakeneet saapuivat koteihinsa, he saattoivat todeta asian olevan näin. Isoisän vanhetessa ja hänen voimiensa vähentyessä hänen poikansa halusivat tietää miten hän hoiti asian ja kysyivät sitä isännältä. Siitä kerrotaan kyllä raamatussa, mutta se on niin iso synti että en halua opettaa sitä taitoa kenellekään vastasi isoisä.

Itse talorakennus Gambägåsilla on sama kuin isoisän aikoina, joskin vähän muutettu ja modernisoitu. Talo salvattiin Vetelissä 1850-luvun alussa ja siirrettiin sen jälkeen Furulle. Isossa tuvassa sivukamareineen asuu nykyään Heimer Furu, kun taas Berit, poikansa Johan Furun kanssa omistaa ja asustaa talon toista osaa. Heille kahdelle kuuluu myös noin 4 hehtaaria viljeltyä maata ja 17 hehtaaria metsää, jotka aikoinaan olivat isoisän.

Isoisän loppu tuli ehkä vähän toisella tavalla kuin oltiin odotettu. Hänellä oli aina jotain kiikarissa. Eräänä syyspäivänä hän oli potkukelkallaan Dragån-joen jäällä. Hän rupesi seuraamaan saukon jälkiä ja vajosi jäihin joen suulla. Veljekset Edvin ja Matts-Leander Svartsjö, jotka hakkasivat oksia Larikmossklubbilla muutaman sadan metrin päässä, kuulivat hänen avunhuutonsa. Heidän saavpuessa paikalle he näkivät isoisän uivan selällään. Oksitun puulatvan avulla he onnistuivat vetämään hänet ylös. Hän oli uupunut ja kylmästä kankea. Pelastajat veivät hänet potkukelkalla Messäsback-Nissaksen tuvalle. Lumen puutteen vuoksi sieltä otettiin käyttöön vanhat kottikärryt ja niillä isoisä saapuikin kotiin. Siellä hänen puolisonsa Maj vastaanotti hänet sanoen: selkääsi sinun pitäisi saada , väite, joka viittasi 80-vuotiaan tyhmänrohkeuteen mennessään epäluotettavalle jäälle, varsinkin kun tapahtumapaikka oli tunnettu sen epäluotettavuudesta ja epävarmuudesta.

Isoisä kuivattiin ja sulatettiin lämmittävän tulen ääressä. Sen jälkeen hänet peiteltiin sänkyynsä. Kiitoksena pelastumisestaan varmalta hukkumiskuolemalta isoisä lahjoitti pelastajilleen mitalit. Ne oli tehty kuparista ja kaareutuivat keskeltä ulospäin ja niihin oli kaiverrettu Osoitetusta sankaruudesta tai jotain vastaavaa. Valitettavasti mitalit ovat kadonneet.

Tämän onnettomuuden jälkeen isoisä ei enää parantunut ennalleen. Hän sai keuhkokuumeen, hänen voimansa vähenivät ja hän jäi vähitellen vuoteenomaksi. Isoäiti Marian kuoltua 1922, isoisä oli niin heikko, että hänet piti auttaa istuma-asentoon sängyssään, kun isoäitiä laulettiin ulos .

Kun kesä oli ohi, maa oli jäätynyt, ja kun joulu oli tulossa vuonna 1923, silloin isoisä nukkui pois. 84 vuotta vaihtelevaa elämää kestänyt maallinen vaellus oli päättynyt.

(Käännös: Anne-Marie Furu)