Hyvän ja pahan tuolla puolen: Sierra Madren aarre ja Hurja joukko Meksikossa

Onko lännenelokuva moraalinen tarina? Moni vastaa kysymykseen tarkemmin miettimättä 'kyllä'. Sankarit on ryvetetty jo moneen kertaan, mutta tästä huolimatta ymmärrämme pahan saavan palkkansa lännenelokuvassa. Jos sankari horjuu, ehtii hän yleensä ennen loppukohtausta ottaa järjen käteensä, ampua tarkasti ja kertoa totuuden hyvien ihmisten puolesta. Tässä hänen apunaan on joko sidekick, joka haavoittuu tai jopa kuolee tai vaihtoehtoisesti langennut nainen, joka myös pyhittää sankarin kääntymisen oikeaan uskoon omalla verellään. Tai oikeastaan kysymyksessä ei ole kääntymys: emmehän toki missään vaiheessa tosissamme luulleet hänen olevan pahan puolella tai uskoneet hänen häviävän. Tätä kuviota vastaan rikkominen vain vahvistaa sitä. (Siksi Corbuccin Il grande silenzio, Suuri hiljainen, pysähdyttää meidät antamalla sankarin kuolla avuttomana roistojen jatkaessa ilkitöitään. Kuin lisänä traagisuuteen ei tämä ehdi edes puhua hyvän puolesta, mykkä kun on.)
Aina ongelma ei ole yhtä yksioikoinen suuntaan taikka toiseen. Parhaat kertojat ovat antaneet meille tarinoita, jotka eivät anna meille mahdollisuutta valita puoltamme. Tarkoitan tällä sitä, että lännenelokuvan päättymättömässä tarinassa paha on yleensä ulkopuolinen, ja sankarin/päähenkilön/yhteisön tehtävänä on tunnistaa tämä ja asettua lopulta sitä vastaan. Mutta entä jos elokuva ei kerrokaan asettumisesta pahaa vastaan?
John Hustonin elokuva Sierra Madren aarre ("The Treasure of the Sierra Madre", 1948) kertoo kolmesta miehestä, jotka paremman elämän toivossa kaivavat kultaa Meksikossa. Sam Peckinpahin Hurja joukko ("The Wild Bunch", 1969) kertoo lainsuojattomista, jotka - ainakin näennäisesti paremman elämän toivossa - suostuvat ryöstämään aselastin meksikolaiselle kenraalille. Hustonin elokuvan moraali on ainakin ensinäkemältä yksinkertainen, jopa kansakoulumaisen opettavainen: ahneus vie tuhoon. Peckinpahin elokuvaa taas pidettiin ensi-illan aikoihin kouluesimerkkinä moraalittomuudesta. Arvostelija William Wolf kirjoitti: "Tästä rumasta, järjettömästä, inhottavasta, verisestä elokuvasta on turha keskustella." David Denby puolestaan huomautti: "Hurjan joukon moraalinen idiotia on ilmeinen: tappaminen on hyväksyttyä, kunhan pysyt uskollisena kavereillesi."
Miksi nämä elokuvat ovat sitten mielestäni niin samanlaisia? Sierra Madren aarre ja Hurja joukko eivät muodosta paria sattumalta: edellinen oli Peckinpahin suosikkielokuvia ja monet siinä kuvatut asiat - sekä konkreettiset että temaattiset - toistuvat Hurjassa joukossa.

Sekä Huston että Peckinpah kuvaavat elokuvissaan yhteisön koossa pysymisen edellytyksiä. Sattuma tuo yhteen Sierra Madren päähenkilöt - kaksi pummia Dobbsin ja Curtinin (Humphrey Bogart ja Tim Holt) sekä kullankaivaja Howardin (ohjaajan isä Walter Huston). Vanha kullankaivaja kertoo jo kättelyssä, miten heille tulee käymään: heidän hataralle pohjalle rakennettu kumppanuutensa tulee murenemaan kullan löytymisen myötä. Kulta on paholaisen keksintö, ja muuttaa ihmisen jaloimmatkin pyrkimykset murhaksi ja kärsimykseksi. Miksi hän sitten suostuu taas uudelle retkelle uusien kumppanien kanssa? Koska hänkään "ei ole poikkeus säännöstä"; kullanhimo vie häntä eteenpäin niin kauan kuin hän pysyy jaloillaan. Hän tietää, ettei kullasta ole mitään hyötyä paitsi koruina ja kultahampaina; hän tietää, että ainakin jollekulle heistä tulee käymään huonosti. Silti hän on valmis yrittämään, ja elokuvan jatkuessa katsoja joutuu hänen laillaan toteamaan: mitäs minä sanoin.
Hurjan joukon lainsuojattomat nokkamiehinään Pike ja Dutch (William Holden ja Ernest Borgnine) muodostavat tiiviin, pienen joukkion, jonka kirjoittamattomia lakeja elokuvassa tutkitaan. Kun kumppaneiksi ryhdytään, pysytään kumppaneina - lojaalisuus erottaa ihmisen eläimestä, kuten Pike elokuvassa toteaa. Kerran toisensa jälkeen hän kuitenkin joutuu itse rikkomaan tätä sääntöä vastaan. Hän jättää Crazy Leen (Bo Hopkins) jälkeensä joukon joutuessa väijytykseen. Takautuma kertoo meille Piken paenneen ja jättäneen parhaan toverinsa Deke Thorntonin (Robert Ryan) oman onnensa nojaan. Thornton pysyy poissa vankilasta niin kauan kuin auttaa rautatieyhtiötä jahtaamaan entisiä kumppaneitaan. Paradoksaalisella tavalla hän on yhä joukon jäsen ja seuraa sen sääntöjä, vaikka joutuukin sanansa annettuaan taistelemaan sitä vastaan.
Pike on kaikkea muuta kuin suoraviivainen hahmo, joka oikeuttaa väkivallan lojaalisuudella. Elokuvan aikana hän joutuu muun joukon mukana pakosta ymmärtämään, ettei heidän ihanteellinen omakuvansa yhdessä ratsastavista miehistä pidäkään paikkaansa - ja vaikka pitäisikin, on sen päälle rakennettu elämä pitkän päälle kestämätön. Vanha tarina itsensä toverinsa vuoksi uhraavasta lainsuojattomasta saa Peckinpahin käsittelyssä todellisuuden tunnun.
Angel (Jaime Sanchez) asettaa mukana pysymisen ehdoksi rinnakkaisen lojaalisuuden: hän haluaa osan aselastista taistellakseen sadistista kenraali Mapachea (Emilio Fernandez) vastaan oman kansansa rinnalla. Tämä vie paitsi hänet myös muun joukon tuhoon. He haluavat vapauttaa Mapachen kidutettavana olevan Angelin tai kuolla hänen rinnallaan, mutta tämä ei vielä täysin selitä heidän päätöstään. Heidän elämäntapansa on tullut tiensä päähän, maailmansota on ovella ja autot, lentokoneet ja tehokkaat konetuliaseet konkretisoivat heidän elämänsä vanhanaikaisuuden. Mitä hyötyä on pitää sanansa, olla rehellinen kumppanilleen ja itselleen ja uskaltaa kohdata vastustajansa silmästä silmään, kun nimetön luoti konekiväärin piipusta voi tappaa sattumanvaraisesti?
Tähän liittyen on vielä yksi seikka, joka selittää joukon käymisen kohti tuhoaan elokuvan lopussa. He oppivat Angelilta jotakin. Angelilla on koti, vaikka hänen siteensä siihen ovat löyhät. Tämä antaa hänen lojaalisuudelleen uuden ulottuvuuden, joka puuttuu lainsuojattomien yhteisöltä. He ovat valmiita kuolemaan unelman tähden, vaikka tuo unelma ei kuulu heille.
Sierra Madren aarteessa joukko on vain niin vahva kuin sen heikoin yksilö. Ihminen on ihmiselle susi eikä mikään sopimus pelasta joukkoa, jonka hajoaminen on ennalta määrätty. Hurjassa joukossa kukin yksilöistä saa vahvuutensa joukosta itsestään, ja joukko voi säilyä tai tuhota itsensä ainoastaan yhteistyössä.

Monet lännenelokuvat ovat hakeneet etäisyyttä amerikkalaisuuteen rajan eteläpuolelta Meksikosta. Muutamat elokuvat vievät katsojan pohjoiseen, Kanadan erämaihin, mutta näissä elokuvissa vaaran muodostaa lähes poikkeuksetta luonto, ei ihminen. Meksikossakin karuja maisemia riittää, mutta siellä arvaamaton on ihminen ja hänen yhteiskuntansa. Ainoastaan Meksikossa voi rosvojoukko uskottavasti pitää kokonaisia seutukuntia pelon vallassa. Joskus näillä rosvoilla on univormut, joskus ei. Robert Aldrichin Vera Cruzissa arvaamattomimmat tyypit tulivat Burt Lancasterin johtamina Yhdysvalloista; John Sturgesin Seitsemän rohkeaa miestä taas pitivät köyhien puolta ahneita vastaan. Sierra Madren kulkurit ylläpitävät itsensä vuoksi ihannekuvaa Meksikosta ihmemaana, jossa maata polkaisemalla voi löytää niin paljon kultaa, ettei enää koskaan tarvitse tehdä työtä. Vanha kullankaivaja tosin huomauttaa, että kullankaivajan omaisuus hupenee toista tavoitellessa, mutta nuoremmat eivät varoituksesta välitä. Osuvasti he luulevatkin rikastuneensa jo matkalla vuorille, kun kallionlohkareiden kyljet kimaltavat katinkultaa, fool's gold. Hurja joukko pakenee epäonnistuneen pankkiryöstön jälkeen Meksikoon. Rio Granden tuonpuolinen maa kajastaa Angelin silmissä kauniina, Mexico lindo, mutta Gorchin veljekset (Ben Johnson ja Warren Oates) huomauttavat, ettei maa näytä niinkään erikoiselta - "enemmän Teksasia vain". Toisin ei voisi ollakaan. He ovat tottuneet elämään aseittensa varassa, ja kuolemanvaara Meksikossa on samanarvoinen kuin kuolemanvaara Teksasissa. Molempiin elokuviin sisältyy tärkeä kohtaus, jossa henkilöt vierailevat meksikolaisessa kylässä. Sierra Madren aarteessa Howard käyttää "partiopoikien temppuja" ja virvoittaa veteen pudonneen pikkupojan. Intiaanit pitävät tätä ihmeenä ja kerääntyvät Howardin ympärille kunniakujaksi tämän poistuessa kylästä. Tunnelman hartaus oli Peckinpahin mielessä, kun hän rakensi Hurjan joukon vastaavan kyläkohtauksen ympärille. Jopa sieluttomat tappajat, Gorchin veljekset, uneksivat olevansa lapsia jälleen kylän ilmapiirissä. Tai kuten kylänvanhin toteaa: pahimmilla meistä on suurin tarve uneksia. Kun joukko ratsastaa pois kylästä sen asukkaiden laulaessa La Golondrinaa, aavistaa katsoja jo heidän tulevan kohtalonsa. He ovat päässeet lähemmäksi kotia, lähemmäksi perhettä, tavallista elämää kuin koskaan. Kun he kääntävät selkänsä tälle, tiedämme, ettei paluuta enää ole. Kuten Peckinpah itse sanoi: "Jos voit ratsastaa heidän kanssaan kylästä ulos ja tuntea sen, voit kuolla heidän kanssaan ja tuntea sen."

Mikä Meksikossa viehättää näiden elokuvien tekijöitä ja niiden henkilöitä? Yksi vastaus on epäilemättä Meksikon miehisyys. Verrattuna toisen maailmansodan jälkeisen ja Vietnamin sodan aikaisen Yhdysvaltojen elämään Meksiko on machismon valtakunta. Julkinen elämä on miesten, kulissien takainen mahdollisesti naisten - mutta me emme pääse kulissien taakse, paitsi pientä vilkaisua hurjan joukon vieraillessa Angelin kylässä. Sierra Madren aarteessa Howard kehottaa Dobbsia ja Curtinia "olemaan ajattelematta naisia". Naisilla ei yksinkertaisesti ole sijaa elokuvassa, ja he esiintyvätkin ainoastaan kyläkohtauksen taustalla.
Sam Peckinpah eli machomiehen roolia kunnes ei enää erottanut sitä omasta elämästään. Meksikon pohjoisosien ei-kenenkään-maa oli hänen mieluisin sielunmaisemansa. Peckinpahille Meksiko merkitsi tarkemmin määrittelemättömän miehisen unelman toteutumista, ja hän asuikin pitkiä aikoja Meksikossa. En tiedä, oliko Peckinpah naistenvihaaja, mutta ainakin Hurjan joukon naiskuva on lohduton. Lukuunottamatta muutamaa itkijämummoa ja Angelin kylän naisia - jotka jakaantuvat nuoriin neitoihin ja muista huolta pitäviin äitihahmoihin - ovat elokuvan naiset huoria. Epämiellyttävin heistä on Angelin entinen kihlattu, joka vaihtaa kylän kovan elämän viiniin ja täyteen vatsaan Mapachen joukkojen mukana. Hänen ilkamoivassa hymyssään on tosin mukana hiven epävarmuutta, aivan kuin hän tiedostaisi valinneensa nopean tuhon tien, mutta kieltäytyisi katumasta.
Naiset ovat kuitenkin sivurooleissa molemmissa elokuvissa. Varsinaisia huoria ovat miehet, jotka joutuvat myymään itsensä eniten tarjoavalle elääkseen - tai Sierra Madren tapauksessa nöyryyttämään itseään rikastuakseen. Erityisesti pakosta rautatieyhtiölle työskentelevä Thornton Hurjassa joukossa alleviivaa tätä käsitystä.

Sekä Sierra Madren aarteessa että Hurjassa joukossa yksi keskushenkilöistä on vanhus, joka onnistuu pysymään jaloillaan nuorempien kaatuessa tai jopa kuollessa. Sierra Madren Howardia vastaa Hurjassa joukossa Sykes (Edmond O'Brien). Molemmat esitellään elokuvan päästyä jo hyvin vauhtiin, eikä katsoja ensin ole varma kummankaan täysipäisyydestä. Loppujen lopuksi heidän sitkeytensä, maalaisjärkensä ja huumorintajunsa vievät voiton nuorempien yltiöpäisyydestä, ja kumpikin jatkaa elokuvasta eteenpäin liittymällä intiaanien joukkoon.
Intiaanien lähes identtinen mukaantulo molemmissa elokuvissa paljastaa Peckinpahin kunnianosoituksen Hustonille: ensin näemme takaapäin vain uhkaavan teräaseen, sitten sen kantajan. Gringot eivät ehdi huomata mitään, mutta heidän huolensa on turha eikä heidän henkensä ole vaarassa intiaanien taholta.

Molemmat elokuvat päättyvät tuulen nostaessa pölyä ilmaan meksikolaisen lähetysaseman raunioilla. Sierra Madren aarteessa pohjoistuuli vie kirjaimellisesti mukanaan mitä katsoja on siihen saakka pitänyt aarteena: kultahiekka palaa tuulen mukana vuorille. Howard ja Curtin nauravat, ja nauruun yhtyvät Howardin uudet kumppanit, vuorten intiaanit. He eivät ole menettäneet mitään, ja heidän on helppo iloita Howardin nauraessa. Curtinin nauru on väkinäisempää, mutta hänenkin ilmeensä kirkastuu Howardin ehdottaessa hänelle matkaa Dallasiin, jossa on hedelmänkorjuuaika. Curtin saa näin toteuttaa unelmansa ilman kultaakin, ja Howardin osa on turvattu vanhuus intiaanien kylässä. Paul Seydorin mukaan Sierra Madren aarteen loppu vaihtaa myytin ironiaan elokuvan päättyessä kuvaan kaktukseen tarttuneesta tyhjästä kultasäkistä tuulen riepoteltavana. Hurja joukko puolestaan siirtyy hänen mielestään ironiasta myyttiin elokuvan varsinaisten kohtausten vaihtuessa nyt jo kuolleiden joukon jäsenten nauruun.
Mielestäni molemmissa elokuvissa kuitenkin matkataan samaan suuntaan, ja nauru Hurjan joukon lopuksi vain vahvistaa tätä. Ironinen pohjavire ei muuta tosiasiaa, että Sierra Madren aarteen loppu on onnellinen pahojen saadessa palkkansa ja hyvien saadessa jatkaa unelmointia. Howard ja varsinkin Curtin ovat rääkänneet itseään unelmansa tähden, ja Huston on näyttänyt meille tämän harvinaisen realistisesti. Kun heidän kärsimyksensä sitten ovat ohi, ymmärtävät he, ettei paha sittenkään ole niin paha kuin sitä odottaessa luulisi. He siirtyvät raadannasta ja epävarmuudesta myytin maailmaan, jossa hedelmät odottavat korjaamista.
Hurja joukko päättyy vanhan Sykesin (Edmond O'Brien) ehdotukseen Thorntonille: "Meillä ja pojilla olisi vähän hommia ... haluatko mukaan? Eihän se ole kuin ennen, mutta kelpaa kyllä." Thornton, Sykes ja vuorten intiaanit poistuvat paikalta, minne? Kenties taistelemaan intiaanien ja Angelin kyläläisten puolesta niitä vastaan, joiden valta on kiväärin piipussa ja hirttoköydessä. Thornton ja Sykes poistuvat myyttiin samalla tavalla kuin Howard ja Curtin Sierra Madren aarteessa.
He nauravat, ja heidän naurunsa vapauttaa katsojan ahdistuksesta, johon lopun silmitön taistelu ja palkkionmetsästäjien raakuus sen päätteeksi on hänet vienyt. Palkkionmetsästäjät eivät loppujen lopuksi onnistu häpäisemään joukon ruumiita: Pike, Dutch ja kumppanit ovat jo muuttuneet myyttisiksi hahmoiksi, jotka yhtyvät Sykesin ja Thorntonin nauruun realismin ja ironian tuolta puolen. Näistä väkivaltaisista lainsuojattomista, joiden kuolemasta meidän olisi vanhan kaavan mukaan pitänyt iloita, on tullut ihmisiä, joiden poismeno tuntuu haikealta. Nämä ihmiset olivat kaikkea muuta kuin moitteettomia, mutta tunnemme nostalgiaa jo heidän poistuessaan näyttämöltä. Jokainen vuosi, mikä elokuvan tekemisestä kuluu, vahvistaa tätä. Hurja joukko oli paitsi Peckinpahin, myös suurimman osan näyttelijöistä viimeinen mestariteos.

Sierra Madren aarre (The Treasure of the Sierra Madre, WB 1948)
Ohjaus ja käsikirjoitus: John Huston
Perustuu B. Travenin samannimiseen romaaniin
Tuottaja: Henry Blanke
Kuvaus: Ted McCord
Leikkaus: Owen Marks
Musiikki: Max Steiner
Pääosissa: Humphrey Bogart, Walter Huston, Tim Holt, Alfonso Bedoya, Bruce Bennett, Barton McLane.

Hurja joukko (The Wild Bunch, WB/Seven Arts 1969)
Ohjaus: Sam Peckinpah
Käsikirjoitus: Sam Peckinpah ja Walon Green
Perustuu Walon Greenin ja Roy N. Sicknerin tarinaan
Tuottaja: Phil Feldman
Kuvaus: Lucien Ballard
Leikkaus: Lou Lombardo
Musiikki: Jerry Fielding
Pääosissa: William Holden, Ernest Borgnine, Robert Ryan, Edmond O'Brien, Ben Johnson, Warren Oates, Jaime Sanchez, Emilio Fernandez, L.Q. Jones, Strother Martin, Bo Hopkins, Albert Dekker, Jorge Russek, Alfonso Arau.

Kirjallisuutta
David Weddle: Sam Peckinpah - 'If They Move ... Kill 'Em' (1994)
Paul Seydor: Peckinpah: The Western Films - A Reconsideration (1997)

Anssi Hynynen