Väiski Vemmelsääri

Warner-veljesten talliin kuuluva itsetietoinen ja menestyksekäs maailmanmies Väiski Vemmelsääri on amerikkalaisanimaation anarkistisen koulukunnan tunnetuimpia hahmoja. Surrealistinen piirroselokuvan mestari Tex Avery ottikin itselleen kunnian Väiskin persoonallisuuden antamisesta. Tavallaan tuo pitää paikkansa: hahmo ei noussut tähdeksi salamannopeasti. Vasta vuonna 1940 valmistuneessa Averyn ohjauksessa A Wild Hare jäniksen hahmoon alkaa ilmestyä piirteitä, joista Väiski tavallisimmin tunnetaan: hämmästymättömyys mistään eteentulevasta, suulas puhetulva ja - viime tilassa - nopea poistuminen paikalta. Vemmelsääri oli kuitenkin suorittanut sisääntulonsa jo pari vuotta tuota aiemmin. Nimensä Väiski sai ohjaaja Ben "Bugs" Hardawayltä, mutta ulkoasunsa Disneyltä, tämän Oscar-palkitusta piirretystä The Tortoise and the Hare. Sekä Disney-elokuvan Max Haren että Väiskin hahmon, suunnitteli sama mies, Charlie Thorson.

Persoonan synty
Väiskiä eniten analysoinut ohjaaja Chuck Jones on todennut, että ellei Avery olisi joutunut luopumaan hahmosta erotessaan Warnerin palveluksesta vuonna 1942, olisi Väiskistä tullut ilmeisesti kokonaan toisentyyppinen: energinen, mutta toiminnaltaan hieman motivoimaton jänis - eräänlainen kahden Marx-veljeksen, Harpon ja Grouchon yhdistelmä. Sittemmin Väiskiä käsitteli useampi ohjaaja, olihan Warnerin animaatiostudiolla kolme yksikköä, joista vastasivat Friz Freleng, Chuck Jones ja Bob McKimson. Kun yleisö alkoi suosia Väiskiä, hahmoa alettiin kehittää kompleksisempaan, sofistikoidumpaan suuntaan: luiden ympärille kasvatettiin lihaa, tyypistä muodostettiin persoona. Kypsyttämistyö oli pitkällinen, hahmoa palloteltiin ohjaajalta toiselle ja jokainen antoi jotakin itsestään. Tuosta alkukaudesta, 40-luvun muutamasta ensimmäisestä vuodesta Jones totesi, että ohjaajien oli löydettävä, kuka Väiski oli - he tiesivät vasta, mitä tämä oli. Noina vuosina valmistuivat myös ensimmäiset lännenaiheiset Väiski Vemmelsääri -piirretyt. Studion ohjaajat käyttivät kuitenkin hahmoa yllättävän vähän tuossa lajityypissä: westernejä on vajaat parikymmentä kaikkiaan yli 170 Väiski-animaatiosta. Genreä suosittiin huomattavasti enemmän Warnerin näytelmäelokuvapuolella, ehkä tavallaan oli kysymys "suutarin lapsilla ei ole kenkiä" -efektistä.

Luontainen johtaja
Väiski on hahmona ennen kaikkea älykäs. Averyn jälkeen jänistä muokkasi Bob Clampett, jonka näkemys oli kuitenkin lähinnä emotionaalinen, enemmän tunteisiin kuin järkeen vetoava. Clampettin Väiski eteni intuitiolla, johon yhdistyi fyysinen komiikka. Jones totesi Clampettin juuttuneen "villi jänis" -syndroomaan: hänen Väiskinsä ei tarvinnut ärstytystä hyökätäkseen, vaan käyttäytyi hieman kuin Nakke Nakuttaja, toinen animaatioelokuvan destruktivismin edustaja. Väiski Vemmelsääri on omien asioidensa hoitaja. Se ei oikeastaan piittaa sitä ympäröivästä maailmasta rahtuakaan, mutta se sekaannutetaan tapahtumiin. Jotta Väiski syttyy toimintaan, sen rauhaa täytyy rikkoa: jänistä on häirittävä tai uhattava, jolloin Väiski vastaa ärsytykseen ja tähtää voittoon. Se, että jänistä uhataan, tekee myös sen puolustautumisesta oikeutetun, hahmo herättää sympatioita. Väiskin luonnekuvaan liittyy yksi rajoite: sen täytyy aina voittaa käymänsä kamppailu. Väiski on niin selvä johtajatyyppi, ettei häviö istu sen luonteeseen - hävinneenä se ei naurata. Tuo piirre erottaa sen esimerkiksi Repe Sorsasta ja Nakke Nakuttajasta, niin paljon kuin ne ensi katsomalla näyttävätkin muistuttavan jänistä luonteeltaan. Väiski on luontainen johtaja, Repe ja Nakke ovat hanttimiehiä, likaisen työn tekijöitä. Ne eivät pysty kokonaisvaltaisiin tilanteen hahmottamisiin Väiskin tavoin ja tällöin ne eivät pysty myöskään hallitsemaan niitä. Juuri tuo piirre saattaa olla yksi syy siihen, että hahmon keskeinen myöhempi kehittäjä Chuck Jones ohjasi vain pari Väiski-westerniä ja käytti noissa genre-parodioissaan mieluummin Repe Sorsa ja Putte Possu -kompusta. Repen kaltainen isotteleva luuseri sopi paremmin lännenelokuvan perinteeseen.

Väiskin eri ohjaajat
Chuck Jones ohjasi parhaat Väiski-elokuvat. Hän korosti erityisesti hahmon verbaalista puolta. Hänen tapansa lähestyä Väiskiä oli "sisältä ulospäin": kun hän ensin selvitti itselleen jäniksen motiivit ja todennäköisimmät reagointitavat, hän pystyi kehittämään tilanteet, toiminnan ja ulkoasun. Westernien puolella Jonesin päätyöksi kohosi kuitenkin Maantiekiitäjä-sarja. Väiski liittyy siihen välillisesti muutaman työn kautta, joissa Jones laittoi sen vastakkain Kelju K. Kojootin kanssa. Yleensä ottaen Jonesin Väiski-länkkärit ovat kuitenkin enemmän harjoittelua eri miljöillä kuin täysiverisiä westernejä: tapahtumapaikkoina ovat niin Barbaarirannikko kuin Etelän jokilaivat. Uransa alkuvaiheissa Jones haksahti yhdistämään totutumman lännenmiljöön supersankaritematiikkaan. Jones teki analyysit lähes kaikista operoimistaan hahmoista. Se antaa töihin moniulotteisuutta, mikä puuttuu usein esimerkiksi Friz Frelengin Väiski-elokuvista. Niilläkin on silti ansionsa: Freleng oli ajoituksen mestari, ja hänen tapansa käyttää musiikkia piirretyissä tuotti monesti mainioita tuloksia. Mutta Frelengin näkemys jäniksestä oli yksioikoisempi kuin Jonesilla. Frelengin Väiski-piirretyissä mielenkiinto kohdistuu enemmän Väiskin vastustajaan kuin jänikseen itseensä. Vaikkei Freleng käyttänyt fyysistä komediaa siinä määrin kuin Avery ja Clampett, asetti hän mielellään jäniksen vastakkain aggressiivisen vastustajan - tavallisesti Viiksi-Vallun - kanssa ja kehittää komiikan syntyvästä kontrastista. Jos Clampettilla tunne ohitti älyn, niin Freleng suosi metodia "viha vs. kylmän rauhallinen logiikka oveluudella höystettynä". Hän käytti Väiskiä usein lajityyppiparodioissa. Hauskuudestaan huolimatta ne eivät ole kuitenkaan Väiskin hahmon kannalta erityisen keskeisiä, jäniksen yksilöllisyys kärsii. Poikkeuksena ovat kuitenkin Frelengin western-parodiat, erityisesti kaksi ensimmäistä, joissa jänis pistettiin Viiksi-Vallun kanssa vastakkain. Pienen räyhäkkään revolverisankari Vallun hahmo istuu peruswesterniin erinomaisesti: niin Hare Trigger (1945) kuin Bugs Bunny Rides Again (1948) leikittelevät onnistuneesti lajityypin tutuilla konventioilla, kuten junanryöstöllä, kaksintaistelulla tai uhkapelillä. Warner-studioiden kolmatta yksikönvetäjää Bob McKimsonia on tavallisesti luonnehdittu päteväksi, mutta keskinkertaiseksi ammattimieheksi, joka oli paremmin kotonaan animaattorina kuin ohjaajana. Luonnehdinta on hieman kohtuuton: McKimson ei ollut ohjaajana yhtä hallittu kuin Jones tai Freleng, mutta kykeni päteviin tuloksiin, jos juonimateriaali oli kyllin kestävää. Hän alleviivasi toimintaa ja kärjisti huumoria ylenmääräisellä havainnollistamisella. Frelengin tavoin myös McKimson oli mieltynyt lajityyppiparodioihin, mutta hyödynsi niissä elokuvaa enemmän uutta mediaa, televisiota.

Sauli Pesonen

VÄISKI VEMMELSÄÄRI -WESTERNEJÄ