”Jos tosiaankin olen italialaisen westernin isä”, sanoi Sergio Leone kerran, ”niin kuinka monta äpärää olenkaan siittänyt!”

Italowesternin alkeet, lyhyt oppimäärä: SERGIO LEONE

Sergio Leone ei tehnyt ensimmäistä italowesterniä; kunnia siitä kuuluu hänen isälleen. Italialaiset eivät myöskään voi väittää keksineensä eurooppalaista lännenelokuvaa. Sergio Leonen nimi on kuitenkin suurimmalle osalle meistä yhtä kuin italowestern. Hänen kulttuurihistoriallinen merkityksensä on kiistämätön. Hänen ohjaamansa ”dollaritrilogia” on painunut syvälle kaikkien elokuvaa harrastavien alitajuntaan – vaikka ei olisi nähnyt kohtaustakaan Leonen elokuvista, osaa jokainen täydentää niistä suosituimman nimen: ”Hyvät, pahat ja ... ”

Leonen ensimmäisen lännenelokuvan, Kourallinen dollareita, ensi-illasta on kulunut 40 vuotta – huomattavasti pitempi aika kuin ehti kulua vaikkapa John Fordin elokuvasta Hyökkäys erämaassa (1939) Leonen esikoiswesterniin. Fordin elokuva on kaikille tuttu klassikko, mutta tietyssä mielessä se on vain klassikko. Leonen elokuvat saavat uusia faneja päivittäin. Tarantinonsa ulkoa osaava nuori leffafriikki saattaa hyvinkin löytää coolin juuret sieltä mistä Quentinkin: Sergio Leonen ”spagettiwesterneistä”.

Olipa kerran Trasteveressa

Sergio Leone syntyi Roomassa vuonna 1929. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Trasteveressa, Suomen Rooman-instituutin Villa Lanten lähikortteleissa. ”Lapsuudessani Amerikka oli kuin uskonto,” Leone on kertonut. ”Poikaporukkamme otti mallia amerikkalaisista sankareista. Olimme hullun lailla rakastuneita amerikkalaiseen elokuvaan. Matkimme Errol Flynnia ja Gary Cooperia ... Kävimme katsomassa Hollywood-elokuvia, emme italialaisia.”

Fasistinen hallitus ja toinen maailmansota vaikeuttivat amerikkalaisen viihteen jakelua, mutta ainakin Leone muistaa nähneensä Fordin elokuvan Hyökkäys erämaassa, Michael Curtizin Likakasvoiset enkelit ja Chaplinin Nykyajan. Pojat lukivat myös amerikkalaisia sarjakuvia. Kukaan heistä ei osannut englantia (Sergio ei oppinut sitä koskaan kunnolla), mutta Flash Gordon ja Taika-Jim innostivat heitä pelkän kuvan voimalla. Italialaiset kopiot jenkkisarjakuvista olivat Leonen mukaan ”kammottavia”, mutta aitoja sai tiskin alta. Sergion oma suosikki oli Lyman Youngin viidakkoseikkailu ”Tim Tyler’s Luck” (julkaistu Suomessa nimillä Timo Terävä ja Tim Tyler).

Leonen molemmat vanhemmat olivat luoneet uransa elokuvissa. Hänen isänsä Vincenzo Leone ohjasi elokuvia nimellä Roberto Roberti, esiintyen myös kameran edessä. Äiti Edvige Valcarenghi oli näyttelijä, joka käytti taiteilijanimeä Bice Walerian. Jälkikäteen tarkastellen erityinen huomio kiinnittyy heidän yhteiseen elokuvaansa La vampira indiana (”Intiaanisyöjätär”), joka sai ensi-iltansa jouluaattona 1913. Roberto Roberti ohjasi tämän ensimmäisen italialaisen lännenelokuvan, ja Bice Walerian esitti siinä intiaaniprinsessaa. Elokuvasta ei ole säilynyt kopiota. Kriitikot pitivät elokuvaa teknisesti hyvänä, mutta intiaanitytön edesottamuksia epäuskottavina. Komeat sulkapäähineet ja kahden tytön tappelu elokuvan päätteeksi toivat kuitenkin läjän liiroja tuottajien taskuun, ja onkin yllättävää, ettei elokuva aloittanut varhaista italowestern-buumia.

Cinecittàn kulisseista kameran eteen

Sergio Leone oli 12-vuotias, kun hän astui ensimmäisen kerran Cinecittàn ovista sisään. Hän sai seurata aitiopaikalta, kun hänen isänsä ohjasi elokuvaa La bocca sulla strada. Sergio palasi myöhemmin paikalle monen monta kertaa ja ohjasi siellä elokuvia, jotka nousivat korkealle kaikkien aikojen suosituimpien italialaisten elokuvien listalla: Vain muutaman dollarin tähden syrjäytti Fellinin Ihanan elämän ykköspaikalta pian ensi-iltansa jälkeen, ja Kourallinen dollareita seurasi hyvänä kakkosena.

19-vuotiaana Sergio esiintyi de Sican Polkupyörävarkaassa: hänet nähdään silmälasipäisenä pappisseminaarilaisena pitämässä sadetta yhdessä päähenkilöiden kanssa. Hän esiintyi kameran edessä myöhemminkin, mutta ei ollut tyytyväinen omaan suoritukseensa. Robert Hosseinin westernissä Cimitero senza croci/Une corde, un colt hän esitti hotellivirkailijaa kohtauksessa, joka parodioi hänen omaa elokuvaansa Vain muutaman dollarin tähden. ”Kun näin itseni elokuvassa,” hän kertoi myöhemmin, ”päätin etten enää koskaan esiinny kameran edessä. Hevosetkin näyttelivät paremmin kuin minä.”

Hollywood muuttaa Roomaan

1950-luvulla Leone työskenteli ohjaajan apulaisena monissa elokuvissa – aluksi käytännössä juoksupoikana, sittemmin kantaen enemmän vastuuta, osallistuen käsikirjoittamiseen ja jopa ohjaten kohtauksia. Monet Hollywood-yhtiöt alkoivat tehdä elokuvia Italiassa hyötyen maisemien ohella halvasta työvoimasta. Tämän lisäksi Italian lain mukaan osa ulkomaalaisen elokuvan Italian tuotosta oli kulutettava siellä, mistä raha oli kotoisin. Yhtiöt käyttivät näitä ”jäädytettyjä” varoja uusien elokuvien tuottamiseen.

Leone työskenteli muun muassa elokuvissa Quo Vadis, Troijan Helena, Nunnan tarina ja Ben-Hur. Hän tapasi Orson Wellesin, Raoul Walshin, Robert Wisen, Fred Zinnemannin ja William Wylerin. Filmihullu Leone oli innoissaan tilaisuudesta työskennellä vanhojen mestareiden kanssa, mutta pettyi usein. Hän johti keskustelun aina lännenelokuviin, mutta aihe ei kiinnostanut amerikkalaisia. ”Lännenelokuva on kuollut,” Walsh totesi hänelle. Alunperin itävaltalainen Zinnemann ei halunnut keskustella Sheriffistä, vaan kyseli Leonelta, koska Italia luovuttaa Etelä-Tirolin takaisin Itävallalle.

Ben-Huria kuvattaessa Leone pääsi ensimmäisen kerran seuraamaan lännenelokuvan tekoa, vaikkakin vain yhden oton ajan. Wyler ja Charlton Heston olivat juuri kuvanneet Suuren maan (Big Country, 1958), mutta Wyler halusi elokuvaan vielä uuden lähikuvan Hestonista Hestonin ja Gregory Peckin nyrkkitappelun jälkeen. Heston puettiin kauluspaitaan ja pulisonkeihin ja otto kuvattiin areenan hiekalla. Wyler lisäsi oton elokuvan jo valmistuneisiin kopioihin – Leonelle tämä oli osoitus siitä, millaista valtaa ohjaaja parhaimmillaan saattoi käyttää.

Elokuvan Pompeijin viimeiset päivät ulkokohtauksia kuvattiin Espanjassa. Mukana olivat Leonen lisäksi Sergio Corbucci, Dulcio Tessari, Enzo Barboni ja Franco Giraldi – nämä herrat ohjasivat myöhemmin yhteensä yli 30 lännenelokuvaa. Corbucci sanoi italowesternin syntyneen tuolloin: ”Espanjassa oli loistavia hevosia ja kanjoneita ja autiomaata, joka näytti Meksikolta tai Teksasilta sellaisena kuin kuvittelimme niiden olevan. Sanoimme usein toisillemme: ’Täällä voisi tehdä hienon länkkärin.’”

Leone, miekka ja sandaali

Hollywood-spektaakkelien innoittamana Italiassa tehtailtiin 50-luvun lopulla liukuhihnalta ns. ”miekka ja sandaali” -elokuvia, joihin Italiassa viitattiin nimellä ”peplum” (mikä tarkoittaa lyhyttä tunikaa, jollaisia elokuvien näyttelijät yleensä käyttivät). Sergio Leonekin pääsi näyttämään ohjaajan kykyjään elokuvassa Taistelu Rhodoksesta (Il colosso di Rodi, 1961). Taistelu Rhodoksesta oli erittäin suosittu Italiassa, ja Leonelle satoi tarjouksia uusien peplum-elokuvien ohjaamisesta. Leone otti kuitenkin askeleen taaksepäin ja suostui apulaisohjaajaksi elokuvaan Sodoma ja Gomorra. Leonea innosti mahdollisuus saada työskennellä Robert Aldrichin kanssa – Aldrich oli ohjannut Vera Cruzin, yhden hänen lempielokuvistaan, ja samalla yhden italowesternien tärkeimmistä esikuvista kyynisyydessä.

Leonen ja Aldrichin yhteistyö ei kuitenkaan osoittautunut hedelmälliseksi. Miehet riitaantuivat: Aldrich väitti antaneensa potkut Leonelle, joka vietti kolmen tunnin lounastaukoa viiden tuhannen avustajan odotellessa; Leone taas kertoi ottaneensa lopputilin Aldrichin koettaessa tuhota tuottaja Goffredo Lombardon maineen tuhlaamalla rahaa minkä kerkesi.

”Il magnifico straniero”

Vuoden 1963 lopulla Leone kävi Enzo Barbonin suosituksesta katsomassa Akira Kurosawan elokuvan Yojimbo – onnensoturi. Leone innostui ajatuksesta muuttaa tarina lännenelokuvaksi. Vaikka hänellä oli suuria suunnitelmia, tuskin hän uskoi itsekään, millaisen vyöryn hän laittaisi liikkeelle.

Italian elokuvateollisuus oli kriisissä. Lipputulot olivat pudonneet rajusti parhaista vuosista. Elokuvateattereita oli joka korttelissa, eikä niihin enää riittänyt elokuvia entiseen malliin. Erityisen ahtaalla elinkeino oli Etelä-Italiassa, jossa lännenelokuvat olivat perinteisesti olleet suosittuja. Vuonna 1963 Hollywood tuotti enää tusinan verran länkkäreitä; vajaa kymmenesosa vuoden 1950 sadosta.

Vanhat lännensankarit olivat väsähtäneet, mutta Euroopassa Villi Länsi kiehtoi yhä. Niin suoraviivainen seikkailusarjakuva Tex Willer kuin räiskyvä parodia Cocco Billkin kuluivat miljoonien italialaisten käsissä, ja myös elokuvan alalla seikkailu jatkui eurooppalaisissa merkeissä – ks. artikkeli ”Paellasta hapankaaliin” toisaalla tässä lehdessä.

Leone oli päättänyt tehdä lännenelokuvan. Hän pyöritti kotonaan Moviolaa ja kopioi kohtauksia ja dialogia Kurosawan elokuvasta. Hänen käsikirjoituksensa nimi, Il magnifico straniero (”Rohkea muukalainen”) viittasi tietenkin John Sturgesin elokuvaan 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven, 1960), joka oli huippusuosittu Italiassa – ja versio Kurosawan aiemmasta elokuvasta Seitsemän samuraita.

Leone löysi elokuvaansa rahoituksen Jolly Film -yhtiön kautta: rahat tulivat paitsi Italiasta myös Espanjasta ja Länsi-Saksasta. Jolly säästi rahaa kuvaamalla kaksi westerniä perä perää samoissa lavasteissa: kun Le pistole non discutono oli kuvattu, pääsi Il magnifico stranieron väki tekemään omansa. Jolly koetti saada Le pistolen tähden pääosaan myös Leonen elokuvaan, mutta Buck Jonesin stuntmiehenä uransa aloittanut Rod Cameron ei kelvannut Leonelle.

Viimeinen oljenkorsi: Eastwood

Leone halusi ”muukalaisen” osaan Henry Fondan, jonka agentti ei vaivautunut edes näyttämään käsikirjoitusta Fondalle. James Coburn – yksi Sturgesin ”seitsemästä rohkeasta” – osoittautui liian kalliiksi, ja niin ikään Sturgesin elokuvasta tuttu Charles Bronson kieltäytyi nähtyään käsikirjoituksen. ”En tajunnut,” Bronson kertoi myöhemmin, ”ettei käsikirjoituksella ollut mitään väliä. Leonen ohjauksella sen sijaan oli.” Cliff Robertsoniakin harkittiin osaan, mutta loppujen lopuksi päädyttiin halpaan kompromissiin: Rawhide-televisiosarjassa Rowdy Yatesia esittäneeseen Clint Eastwoodiin.

Leonelle näytettiin yksi Rawhiden jakso, eikä hän pitänyt näkemästään: ”Tämä tyyppi, tyhjä ilme kasvoillaan, lehmistä kertovassa tarinassa, jota ei kestä katsoa?” Leone suostuteltiin vahvoin argumentein: elokuva oli tehtävä nyt tai ei koskaan, ja tässä oli amerikkalainen näyttelijä, joka suostui rooliin 15 000 dollarilla.

Leonen ja Eastwoodin yhteistyöstä on vuosien saatossa kerrottu monia tarinoita. Toisten mukaan Leonen piti näyttää Eastwoodille, miten tämän tuli kävelläkin, mutta Clint itse pitää väitettä omituisena. Erimielisyyksiä on myös siitä, kuka oikein kehitti Clintin ”dollaritrilogiassa” esittämien hahmojen tyylin. Leone väitti piirtäneensä Eastwoodin valokuvan päälle parran, sikarin ja ponchon: ”Annoin hänelle ponchon leventääkseni häntä. Ja hatun. Nessun problema.” Clint puolestaan muistaa ostaneensa elokuvassa käyttämänsä vaatteet Santa Monicasta: ”hatun, lammasliivin, ponchon ja monta paria farkkuja”. Leonen elokuvien suunnittelijan, arkkitehti Carlo Simin luonnos ponchosta on säilynyt, joten ainakin se lienee suunniteltu Italiassa.

Leone ja westernin uusi tyyli

Il magnifico stranieron nimi muuttui hetki ennen ensi-iltaa: elokuvasta tuli Per un pugno di dollari, Kourallinen dollareita. Sen musiikin pääteema oli varastettu Dimitri Tiomkinilta, sen maisemat ja lavasteet oli nähty jo monissa espanjalaisissa ja italialaisissa westerneissä, ja itse tarina oli toisinto japanilaisesta samuraielokuvasta. Kaikesta huolimatta Leone onnistui uudistamaan lännenelokuvan tällä teoksella. Kaikessa saattoi olla tutun tuntua, mutta uudella tyylillä tarjoiltuna. Loppujen lopuksi tarinalla tai dialogilla ei ollut mitään väliä – nähtyään elokuvan ihmiset muistivat, miltä elokuva näytti, ja vihelsivät tunnusmusiikkia poistuessaan teatterista. Kourallinen dollareita teki lännenelokuvan näkemisestä kokemuksen.

Myös väkivalta oli tietyllä tavalla uudenlaista. Amerikkalaisissa westerneissä – kuten muissakin elokuvissa – oli perinteisesti kaihdettu aseen laukaisemisen ja luodin osumisen näyttämistä samassa kuvassa. Leone ei tuntenut konventiota, ja antoi aseiden paukkua surutta. Yksi hänen lempikohtauksistaan oli George Stevensin Etäisten laaksojen miehen kohtaus, jossa Jack Palance ampuu Elisha Cook Jr:n saluunan edustalla – ”siinä näkyi, mitä todella tapahtuu, kun luoti osuu”. Toinen hänen suosikkielokuvistaan näinä aikoina oli Edward Dmytrykin Laki ja väkivalta, jossa Anthony Quinn viittaa taistelua odottaviin kaupunkilaisiin sanoen: ”Kuin pikkupojat odottaisivat sirkusparaatia.”

Alku aina hankalaa

Kourallinen dollareita varustettiin amerikkalaistetuilla alkuteksteillä: Sergio Leonesta tuli ”Bob Robertson” (viittaus hänen isänsä taiteilijanimeen), Ennio Morricone oli ”Dan Savio” (kapellimestarina hänen nimensä oli ”Leo Nichols”), Gian Maria Volontésta tehtailtiin ”Johnny Wells”. Elokuva ei kuitenkaan tuntunut kelpaavan kenellekään. Sorrenton vuotuisilla elokuvamessuilla ainoatakaan levittäjää ei ilmoittautunut. Yksi elokuvateatteriketjun omistaja onnitteli ”Bob Robertsonia” sanoen: ”Paljon uusia juttuja. Bravo!” Hän ei kuitenkaan uskonut elokuvan menestykseen, koska siinä ei ollut yhtään naista. Leone koetti väittää, että naiset pilasivat amerikkalaiset westernit – Sheriffi ja Kuolemanloukku O.K. Corral olisivat olleet parempia elokuvia ilman Grace Kellyä ja Rhonda Flemingiä. Perustelu ei mennyt läpi, ja Kourallinen dollareita sai ensi-iltansa perjantaina 27. elokuuta 1964 (pahimpaan mahdolliseen aikaan) pienessä kaupunkiteatterissa Firenzessä (lännenelokuvan kannalta pahimmassa mahdollisessa paikassa). Elokuvaa ei mainostettu millään tavalla, eikä ensimmäisissä näytöksissä juurikaan käynyt katsojia.

Sitten alkoi tapahtua. Maanantain näytöksissä kävi tuplaten väkeä sunnuntaihin verrattuna, ja tiistaina kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisälle teatteriin. Kourallinen dollareita pyöri tuossa pikkuteatterissa puoli vuotta; omistaja kieltäytyi luovuttamasta kopiotaan. ”Ihmettelen vieläkin, miten kaikki ihmiset edes saivat selville teatterin osoitteen”, kertoi Leone.

Firenzen ensi-illan jälkeen elokuvalle järjestettiin suurellisemmat avajaiset Roomassa. Nyt selkääntaputtelijoita riitti – osa heistä ei olisi koskenut Kouralliseen dollareita pitkällä tikullakaan nähtyään sen Sorrenton messuilla.

Elokuvan menestys noteerattiin myös Yhdysvalloissa, missä italowesterniä oli pidetty jo ohimenneenä muotina. Rawhiden kuvauksissa Clint Eastwood luki Varietysta, että Kourallinen dollareita oli yllättävä menestys Euroopassa. Eastwood ohitti uutisen olankohautuksella: kukaan ei ollut kertonut hänelle, että elokuvan nimi ei enää ollut ”Magnificent Stranger”. Vasta myöhemmin hänelle selvisi, etteivät Italiassa ja Espanjassa vietetyt kuusi viikkoa sittenkään menneet hukkaan.

Kurosawa ja kourallinen jenejä

Leonen elokuva seurasi sen verran tarkkaan Kurosawan Yojimboa, että Kurosawa haastoi Leonen oikeuteen plagioinnista. Oikeudenkäynti viivästytti Leonen elokuvan esittämistä Yhdysvalloissa vuosilla. Leone keksi huomauttaa, että tarina oli muka alunperin peräisin venetsialaissyntyisen Carlo Goldonin näytelmästä Arlecchino, servitore di due patrone (”Arlecchino, kahden isännän palvelija”) vuodelta 1745. Tämä ei tietenkään ollut totta, mutta tarinoissa oli kuitenkin riittävästi samankaltaisuuksia, että Kurosawa saatiin neuvottelupöydän ääreen. (Myös Dashiel Hammettin tarina Veristä satoa kertoo samanlaisen tarinan.) Kurosawa ja Yojimbon toinen käsikirjoittaja Ruyzo Kikushima saivat elokuvan Kaukoidän jakeluoikeudet ja 15 prosenttia maailmanlaajuisesta tuotosta. Leone huomautti myöhemmin happamasti, että ”Kurosawa ansaitsi tällä tempulla enemmän kuin omilla elokuvillaan yhteensä.” Leonen katkeruus johtui osaltaan siitä, että Jolly Films onnistui jättämän ohjaajan lähes palkkiotta. Elokuva tuotti hänelle tappiota. Vuosien päästä hän sai osakseen elokuvan Meksikon jakeluoikeudet – ”ainoa paikka, jossa elokuva ei menestynyt, koska meksikolaiset ovat siinä roistoja,” Leone sanoi.

Lisää dollareita

Menestys toi Leonelle uusia paineita. Hän ajatteli, ettei voisi toistaa läpimurtonsa suosiota – ei ainakaan samassa genressä. Hän koetti saada rahoittajat kiinnostumaan vanhasta käsikirjoituksestaan Viale glorioso, ”Kunnian tie”, joka oli omaelämäkerrallinen nuoruuskuvaus. Toinen vaihtoehto oli uusi versio Fritz Langin klassikosta M – kaupunki etsii murhaajaa, Klaus Kinski Peter Lorren tilalla. Ketään ei kiinnostanut: Leonelta haluttiin uutta länkkäriä, ja mieluiten Eastwood pääosassa.

Oikeastaan Leonella oli Jolly Filmsin kanssa sopimus jatko-osasta Kouralliselle dollareita, mutta hän katsoi vapautuneensa sopimuksesta Jollyn kohdeltua häntä huonosti. Tuolloin hän keksi seuraavalle elokuvalleen nimen heittääkseen sen Jollyn rahamiesten, Giorgio Papin ja Arrigo Colombon naamalle. Hän sanoi heille: ”En oikeastaan halua tehdä uutta länkkäriä. Taidan kuitenkin tehdä sellaisen, vaikka vain teidän kiusaksenne – ja sen nimeksi tulee Per qualche dollaro in più.” Kirjaimellisesti elokuvan nimi merkitsee, että mitä tahansa elokuvassa tehdäänkin, tapahtuu se suuremmista rahoista kuin kourallisesta dollareita – suomennos ”Vain muutaman dollarin tähden” ei tavoita tätä.

Leonen käräjiä Jolly Filmsin kanssa hoiti napolilainen lakimies Alberto Grimaldi, joka oli tuottanut useita länkkäreitä Espanjassa ja joka kehui keksineensä italowesternin omin päin. Hän teki Leonelle tarjouksen, josta tämä ei voinut kieltäytyä: kulut, palkka ja puolet tuotosta.

Nimi ja rahat olivat valmiina, ainoastaan tarina puuttui. Grimaldi osti tarinan ”Palkkionmetsästäjä”, jonka olivat kirjoittaneet Enzo dell’Aquila ja Fernando Di Leo. He saivat hyvän korvauksen, mutta eivät nimeään teksteihin. Leone ja Luciano Vincenzoni kirjoittivat käsikirjoituksen. Vincenzonin mukaan elokuvan (kuten myös Hyvien pahojen ja rumien) kehuttu huumori juontaa juurensa siihen, ettei hän ottanut Leonen elokuvia vakavasti. ”Kirjoitin käsikirjoituksia elokuviin, jotka voittivat palkintoja Cannesissa ... minusta oli naurettavaa, että kaltaiseni venetsialainen kirjoitti länkkäreitä. Kirjoitin ne vasemmalla kädellä. Vain muutaman dollarin tähden käsikirjoittaminen vei minulta yhdeksän päivää.”

Clint Eastwoodilla olisi ollut kysyntää Italiassa – Papi ja Colombo olivat jo ehtineet tiedustelemaan häntä ”Kourallisen” jatko-osaan Jolly Filmsille. Eastwood kertoi kuitenkin Leonelle, ettei tekisi elokuvia Italiassa ilman häntä. Lentopelkoinen Leone matkusti ensimmäistä kertaa elämässään Yhdysvaltoihin varmistaakseen Clintin osallistumisen. Hän esitti elokuvan Clintille pantomiimina, jonka jälkeen Clintin käteen tyrkättiin kirjekuori, jossa oli 25 000 dollaria – puolet sovitusta kertakorvauksesta. Clint antoi rahat takaisin todeten, ettei hänellä ollut kiire. Hän piti sanansa.

(Elokuvasta ”Vain muutaman dollarin tähden” enemmän Ruudinsavun klassikkoelokuva -palstalla.)

”Kaksi rohkeata kulkuria”

Kourallinen dollareita oli syntynyt Leonen käytyä katsomassa Kurosawan Henkivartijan; Leonen kolmas lännenelokuva syntyi hänen katsottuaan oman elokuvansa Vain muutaman dollarin tähden. Elokuvan tarina oli tietyllä tavalla karnevalistinen: vaikka Eastwoodin Blondie ei aivan ollutkaan Don Quijote, sitä enemmän Sancho Panzaa oli Eli Wallachin Tucossa. Tarinan alkuperäinen nimi olikin ”I due magnifici straccioni” (7 rohkean miehen mallin mukaan käännettynä: ”Kaksi rohkeata kulkuria”). Kerrotaan, että Luciano Vincenzoni keksi elokuvalle uuden nimen unessa: ”Il buono, il brutto, il cattivo” – kirjaimellisesti: ”Hyvä, ruma, paha”. Leone piti nimestä, ja se muutettiin juuri kuvausten alkaessa.

Leone kertoi halunneensa kyseenalaistaa kyseiset adjektiivit westernin keinoin: ihmisystävä saattoi tappaa tunnontuskitta, ja murhaaja osoittaa lempeyttä. Clint Eastwood oli ”hyvä” – mikä ei estänyt häntä olemasta kostonhimoinen ja ilkeäkin. Eli Wallach, ”ruma”, puolestaan oli elokuvan henkilöistä hauskin ja puoleensavetävin. Ainoastaan Lee van Cleef, ”paha”, oli läpeensä paha – kenties osoitus siitä, miten hankala teema käsitellä pahuus on taiteessa, jonka tarkoitus kuitenkin loppujen lopuksi on viihdyttää.

Hyvien, pahojen ja rumien budjetti oli 1,3 miljoonaa dollaria – yli kuusi kertaa enemmän kuin Kourallisen dollareita ja yli tuplaten suurempi kuin Vain muutaman dollarin tähden budjetti. ”Dollarien” suosio varmisti, että Leone saattoi olla entistä omapäisempi uutta elokuvaansa tehdessään. Tunnetun tarinan mukaan Leone oli erään kuvauspäivän päätteeksi todennut, että yksityiskohta kannuksesta oli jäänyt purkittamatta. Käytännön asioista vastaava Fernando Cinquini ajatteli, ettei pienistä mitään – kannuksenhan nyt voi kuvata koska tahansa. Kun hänen aikataulunsa sitten antoi myöten, ehdotti hän Leonelle kannuksen kuvaamista. Leone sanoi: ”Okei, siihen tarvitaan kolmesataa avustajaa ja postivaunut ja hevoset ja kiväärit ja pelit.” Hänen tarkoituksensa oli näyttää kokonaisen kaupungin hyörinä kuvan taustalla. Olipa tarina totta tai ei, on se saanut monet järjestäjät tarkistamaan sittemmin ohjaajalta, ettei tämän tarkoittama puuttuva yksityiskohta suinkaan ollut kannus.

Surrealismia autiomaassa

Kolmituntista Hyviä, pahoja ja rumia lyhennettiin Italian ulkopuolella: eniten Englannissa, mutta reilusti myös Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Leone oli luonnollisesti tästä pahoillaan. Erityisesti häntä harmitti Blondien ja Tucon harhailu autiomaassa, jota pätkittiin rajusti USA:ssa. ”Tonino delli Colli kuvasi kohtaukset tavalla, josta surrealistiset maalarit olisivat olleet ylpeitä – ja elokuvaa lyhennettiin yli puoli tuntia, jotta popcornia menisi enemmän.”

Taidekeräilijä Leone oli ollut ihastunut surrealismiin jo 1950-luvulla – ensin Max Ernstin, sitten René Magritten ja Giorgio de Chiricon töihin. Hän näytti maalauksia kuvaajalleen ennen elokuvan tekemistä, ja pyrki hätkäyttämään katsojan kuten surrealistit tekivät. Kamera näytti katsojalle yllättäviä asioita, joista elokuvan henkilöt olivat jo tietoisia. Tällaista pidettiin turhana kikkailuna Hollywoodissa, mutta Leonen jälkeen tuollaiset otot ovat arkipäiväistyneet. Kamera saattoi myös paljastaa asioita katsojalle ja henkilöille yhtä aikaa, kuten Blondien ja Tucon joutumisessa autiomaasta keskelle rinteen toisella puolen riehuvaa sotaa.

USA:ssa elokuvaa markkinoitiin isolla rahalla – on tosin epävarmaa, olivatko markkinamiehet katsoneet elokuvan loppuun asti. Lehdissä esiteltiin viikkokaupalla ennen ensi-iltaa Eastwoodin asusteita: ”Tämä poncho kuuluu Nimettömälle Miehelle”, ”Tämä on Nimettömän Miehen ase”, ja niin edelleen. Koko ”dollaritrilogian” markkinointi perustui tästä alkaen ”Nimettömän miehen” käsitteelle riippumatta siitä, että Eastwoodin esittämillä henkilöillä oli nimi jokaisessa elokuvassa: hän oli ensin ”Joe”, sitten ”Monco” ja lopuksi ”Blondie”. United Artists sekoitti vielä van Cleefin ja Wallachin henkilöt keskenään: elokuvan mainoksessa van Cleefiä pidettiin ”Rumana” ja Wallachia ”Pahana”. Van Cleefin myöhempiä italowesterneitä mainostettiin USA:ssa ”Mr. Uglyn” elokuvina.

”Trilogia” menestyi Yhdysvalloissa: Kourallinen dollareita toi kassaan 3,5 miljoonaa dollaria, Vain muutaman dollarin tähden 5 miljoonaa ja Hyvät, pahat ja rumat 6 miljoonaa. Ei ihme, että Sergio Leonelta haluttiin jatkoa.

Westernin kuolema

Leone lyöttäytyi yhteen Dario Argenton ja Bernardo Bertoluccin kanssa. Kuukausia he tapasivat Leonen talossa ja miettivät uuden elokuvan tarinaa. Varsin nopeasti Argento huomasi, että tarinaa kuljettivat Leone ja Bertolucci. Hän roikkui kuitenkin mukana kertoen myöhemmin: ”Sergio esitti meille etukäteen kaikki kameran liikkeet, jotka jonkun kohtauksen kuvaamiseen tarvittiin ... minulle tämä oli kuin Dante olisi selittänyt Jumalaista näytelmää.”

Nyt Leone oli käynyt Valloissa jo useamman kerran. Monument Valleyssa hän kävi yhdessä kuvaajansa Tonino delli Collin kanssa. Delli Colli muistelee Leonen improvisoineen hänelle John Fordin elokuvat otto otolta hokien: ”Tästä hän kuvasi, kamera oli tässä.”

Bertolucci ja Argento tunsivat Lännen elokuvien kautta. Yhdessä Leonen kanssa he kehittelivät filmihullujen westerniä, joka viittaisi kohta kohdalta lännenelokuvan historiaan, mutta olisi silti itsenäinen taideteos. Elokuvan nimeksi tuli C’era una volta, il west eli ”Olipa kerran, Länsi” – Suomessa ”Huuliharppukostaja”. Tärkeimmät elokuvat, joista Huuliharppukostajaan sisällytettiin viitteitä olivat Zinnemannin Sheriffi, Stevensin Etäisten laaksojen mies, Rayn Johnny Guitar sekä Fordin Etsijät ja Mies joka ampui Liberty Valancen. Luonnollisesti mielessä olivat myös rautatien tekemisestä kertoneet suurelokuvat, kuten Fordin Rautahepo ja De Millen Urhojen tie. Kaiken kaikkiaan elokuvassa viitataan Leonen omien elokuvien lisäksi tietoisesti ainakin kolmeenkymmeneen Hollywood-westerniin.

Lännenelokuvan ulkopuolelle viitattiin myös: Brett McBainin nimi saatiin yhdistämällä kirjailijat Ed McBain ja Brett Halliday, ja elokuvaan sisällytettiin repliikkejä ”kovaksikeitetystä” rikoskirjallisuudesta. Puuttuvasta renkaasta lainattiin kohtaus, jossa tappaja teroittaa partaveitsen parturin käsien vapistessa liikaa, ja Billy Wilderin elokuvassa Tuhansien silmien edessä oli huomautettu, ettei sellaiseen mieheen voinut luottaa, joka käytti sekä vyötä että olkaimia.

Argenton, Bertoluccin ja Leonen yhteistyö tuotti alkuperäisen tarinan. Lopullisen käsikirjoituksen elokuvaan teki Sergio Donati. Näin syntyi ensimmäinen postmoderni lännenelokuva. Suurimmalle osalle elokuvakriitikoista ei jäänyt epäselväksi, mitä Leone ajoi takaa: tekemällä elokuvan lännenelokuvasta hän halusi laittaa koko genrelle pisteen – ja onnistuikin siinä ainakin tietyssä mielessä. Wim Wenders kirjoitti elokuvasta vuonna 1969: ”En halua nähdä enää ainoatakaan lännenelokuvaa. Tämä on loppu.”

Kuoleman tanssi

Leone halusi tapattaa Hyvien, pahojen ja rumien päähenkilöt uuden elokuvansa alkajaisiksi. Lee van Cleefille ja Eli Wallachille tämä olisi sopinutkin, mutta Eastwood kieltäytyi. Leonen mukaan Clint ”ei tajunnut vitsiä”. Bronsonin tielle asettuva kolmikko oli lopulta lukuisissa lännenelokuvissa kouliintunut Jack Elam, John Fordin vakionäyttelijä Woody Strode ja Tucoa Hyvissä, pahoissa ja rumissa vainonnut Al Muloch. Ensimmäinen kohtaus ei ollut vielä valmistunut, kun Muloch teki itsemurhan hyppäämällä rooliasussaan hotellin ikkunasta alas. Kuolevaa näyttelijää oltiin viemässä sairaalaan Claudio Mancinin autolla, kun Leone hätäili: ”Ottakaa puku, tarvitsemme puvun!” Mulochin kuoltua Leone päästi suustaan vielä toisenkin sammakon: ”Miksei hän voinut tappaa itseään päivää myöhemmin? Minulta puuttui vielä yksi lähikuva.”

Ei liene tarpeen ihmetellä, kuinka oli mahdollista, että Leone suhtautui kyynisesti kuolemaan valkokankaalla. Hän määritteli Huuliharppukostajan ”kuoleman tanssiksi” ja huomautti, että Claudia Cardinalea lukuunottamatta päähenkilöt tietävät kuolevansa ennen elokuvan loppua. Tarkkaan ottaen tämä ei pätenyt Charles Bronsonin kohdalla – mutta hän olikin oikeastaan kuollut jo ennen elokuvan alkamista. Hän oli kostaja haudan takaa, joka esitteli itsensä kuolleiden miesten nimillä.

Henry Fonda sinisilmäisenä tappajana oli ja on yhä liikaa monille katsojille. Kun Huuliharppukostajaa esitetään televisiossa Yhdysvalloissa, mainoskatko keskeyttää kohtauksen, jossa hänen esittämänsä Frank ampuu pienen Timmy McBainin. Fonda olikin hankkinut rooliaan varten ruskeat piilolinssit, mutta Leone käski häntä ottamaan ne pois: ”Haluan siniset silmät, baby blue eyes!”

Leonesta tulee älykkö

Huuliharppukostaja ei pärjännyt Amerikan markkinoilla. Se toi kassaan rahaa vain miljoona dollaria. Sitä myös lyhennettiin useista paikoista, ja monimutkainen juoni kävi entistä hankalammaksi seurata. Siitä tuli ainoastaan filmihullujen kulttielokuva.

Mutta Euroopassa Huuliharppukostaja menestyi paremmin. Ranskassa se kuuluu yhä vieläkin kaikkien aikojen suosituimpiin elokuviin. Jo Hyvät, pahat ja rumat oli ollut suosittu siellä, mutta Huuliharppukostajaan myytiin viisi ja puoli kertaa enemmän lippuja kuin siihen!

Leonen mielipiteet alkoivat kelvata lehdille. Hänet henkilökohtaisesti tunteneet pitivät häntä yleensä pinnallisena ja hänen lahjanaan elokuvan tekemisen tekniikkaa. 60-luvun lopulla elokuvan tekijällä piti kuitenkin olla jotain sanottavaa, eikä Huuliharppukostajan näyttävyyttä voitu pitää pelkkänä pintakiiltona. Leone sai ottaa kantaa politiikkaan ja filosofiaan, ja häntä siteerattiin samoissa yhteyksissä kuin Jean-Luc Godardia ja Simone de Beauvoiria.

Leone suunnitteli – kuten jokaisen valmistuneen elokuvansa jälkeen – lopettavansa uransa. Häntä alkoi kuitenkin kiinnostaa tehdä uudenlainen poliittinen (lue: vasemmistolainen) elokuva. Monet italialaiset westernit olivat olleet vasemmistolaisia, mutta Leonen mielestä ne, kuten muutkin poliittiset elokuvat, saarnasivat jo käännytetyille. Hän halusi tehdä seikkailuelokuvan, jonka katsojat ymmärtäisivät sanoman ilman, että se puettaisiin sanoiksi.

Elokuvan nimeksi piti tulla ”Olipa kerran, vallankumous”. Yhdessä Huuliharppukostajan (”Olipa kerran, Länsi”) ja Leonen jo tässä vaiheessa pitkään suunnitteleman gangsterielokuvan Suuri gangsterisota (”Olipa kerran, Amerikka”) kanssa sen tuli muodostaa myyttejä purkavan trilogian keskimmäinen osa.

Leone kuitenkin halusi pitää vain langat käsissään ohjaamatta itse elokuvaa. Ohjaajaksi palkattiin John Ford -asiantuntija Peter Bogdanovich (joka nykyään esittää TV-sarja Sopranosissa psykiatri Melfin terapeuttia). Bogdanovich ja Leone eivät tulleet toimeen keskenään, ja ohjaajan pallille koetettiin istuttaa muita. Leone tapasi jopa Sam Peckinpahin Lontoossa, ja Leonen mukaan heillä synkkasi hyvin kuvitellessaan, minkä vaikutuksen heidän nimensä samassa elokuvajulisteessa tekisivät. Hanke kuitenkin kariutui. Luciano Vincenzonin mukaan Peckinpah oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, ettei hän olisi voinut tehdä elokuvaa Leonen tuottaessa: ”He olisivat tappaneet toisensa.” Mielenkiintoista kyllä, Leonen ideoimassa, tuottamassa ja osin ohjaamassakin elokuvassa Nimeni on Nobody Peckinpahin nimi löytyy hautakivestä – kenties Leone katsoi panneensa Peckinpahista paremmaksi?

Metodi ja western

”Vallankumous” -elokuvan keskushenkilöä, talonpoika Juan Mirandaa, esitti harvoin westernissä nähty Actor’s Studion kasvatti Rod Steiger. Ensimmäisenä kuvauspäivänä Leone esitteli apulaisensa Giancarlo Santin ohjaajana sanoen: ”Hän on kuin minä kameran takana.” Steiger sanoi: ”Okei, huomenna minä lähetän tänne kaverin, joka on kuin minä kameran edessä.” Leone ohjasi elokuvan siitä eteenpäin.

Elokuva alkoi viittauksella Peckinpahin Hurjaan joukkoon: lähikuvalla muurahaispesästä. Hurjassa joukossa lapset laittavat pesään skorpioneja, Leonen elokuvassa Juan kusee muurahaisten päälle.

Elokuvan nimi vaihtui: ”Olipa kerran, vallankumouksesta” tuli Giù la testa!, ”Pois alta!” – sana ’vallankumous’ nimessä muistutti liikaa Bertoluccin elokuvasta Prima della revoluzione (”Ennen vallankumousta”). Englannissa elokuva sai nimen Fistful of Dynamite (”Kourallinen dynamiittia” – Suomessa tämä nimi on Don Siegelin ja Clint Eastwoodin elokuvalla Two Mules for Sister Sara). Amerikan markkinoille englannin kielessä avuton Leone keksi mielestään osuvan nimen Duck, You Sucker!, joka piti ihmiset tehokkaasti poissa elokuvateattereista. Nimi vaihdettiin lopulta Englannissa käytettyyn. Suomessa elokuvaa on esitetty nimellä Maahan, senkin hölmö!

Metodinäyttelemistä lännenelokuvassa – joksi Maahan, senkin hölmö! on laskettavissa – on usein pidetty turhana snobbailuna. Rod Steigerin lähestymistapaa kuitenkin kunnioitettiin ainakin aluksi. Hänen piti lausua elokuvan ensimmäinen repliikki: ”Señor, minun on päästävä San Felipeen, äitini on kuollut.” Tätä yhtä ainoaa repliikkiä varten hän käveli kilometrin päähän ja juoksi paikalle hokien itsekseen espanjaksi: ”Äitini ei ole kuollut, äitini ei ole kuollut.”

Steiger ja Leone riitelivät ja kommunikoivat vain apulaisohjaajan välityksellä Leonen todettua: ”Painukaa kohteliaimmin vittuun, sinä ja United Artists! Sait Oscarin erehdyksessä!” Steigerilla ei kuitenkaan jälkikäteen ollut pahaa sanottavaa Leonesta ja elokuvasta – paitsi että hän toivoi kovasti amerikkalaisen nimen vaihtamista.

James Coburn Jeesuksena

Leone oli halunnut työskennellä James Coburnin kanssa jo Kourallisessa dollareita. Coburn innostui ajatuksesta vasta keskusteltuaan Henry Fondan kanssa Huuliharppukostajan jälkeen. Fonda sanoi ykskantaan, että Leone oli ”paras ohjaaja, jonka kanssa olen koskaan tehnyt töitä”. Coburn kertoi: ”Lähdin mukaan elokuvaan ja miten kävi? Sen nimeksi laitettiin ”Duck, You Sucker!” eikä kukaan käynyt katsomassa sitä!”

Coburn tuli Steigeria paremmin toimeen ohjaajan kanssa. Leone neuvoi häntä: ”Mitä vähemmän teet, sen parempi. Rod irvistelee ja haluaa niellä linssin. Jos et tee mitään, viet lopussa pitemmän korren.” Juuri näin kävikin: Steiger on parhaimmillaan loistava, mutta kehnoimmillaan maneerinen. Coburn on koko elokuvan ajan kuin kallio, johon voi luottaa.

Leonen mukaan Maahan, senkin hölmöä! voitiin pitää uskonnollisena tarinana. Coburnin esittämä irlantilainen vallankumouksellinen Sean oli oikeastaan Jeesus. Tähän sanavalmis Vincenzoni huomautti: ”Siinä tapauksessa Sergio Leone on Isä Jumala.”

Kriitikot pitävät kehnosta

Maahan, senkin hölmö! on Leonen elokuvista vähiten valmiiksi mietitty ennen kuvausten alkamista. Leonen mukaan hän joutui työskentelemään ”kuten amerikkalaiset ohjaajat – muokaten tarinaa sitä mukaa kun se etenee”. Valitettavasti tämä näkyy valkokankaalta. Elokuva on kovin hajanainen ja välillä vastenmielinen, kuten kohtauksessa, jossa Rod Steiger raiskaa vallasnaisen; sekin viittaus Leonen aikaisempiin elokuviin. Näissä välienselvittely käytiin kivetyssä kehässä, jollaisia Espanjassa käytettiin puimisessa. Nyt alaluokka kohtaa yläluokan väkisin maaten, ja tie tähän kulkee samanlaisen kehän läpi.

Leone oli tarkka yksityiskohtien suhteen, mutta suuremmat epätarkkuudet saattoivat läpäistä seulan. Elokuvassa eletään vuotta 1913, ja Coburnin hahmo kuuluu IRA:han – joka perustettiin vasta vuonna 1919.

Kuten Leonen edellisetkin elokuvat, lyheni Maahan, senkin hölmö! Italian ulkopuolisessa levityksessä. Nykyään DVD:llä on saatavissa versio, jossa ainakin suurin osa poistetuista kohtauksista on mukana – myös alkutekstien Mao Tse Tung -sitaatti. Leonen huonoin elokuva sai kenties yllättäen Leonen uran parhaimmat arvostelut monissa italialaisissa ja ranskalaisissa lehdissä. Amerikassa elokuva floppasi, mutta Euroopassa katsojia riitti: Italiassa elokuva tuotti melkein yhtä paljon kuin Huuliharppukostaja. Nähtävästi Leonen ”poliittisen elokuvan uudistus” puri aikakauden mielipideilmastossa paremmin kuin nykyään.

Nobody does it better?

Leone ei enää ohjannut yhtään kokonaista lännenelokuvaa, mutta ei osannut jättää aihetta rauhaankaan. Hänelle tarjottiin Mario Puzon Kummisetää ohjattavaksi, mutta hän ei innostunut projektista. Kun hän alkoi nähdä, miten tarina muuntuisi elokuvaksi, Francis Ford Coppola oli jo palkattu hommaan tunnetuin seurauksin.

Leone oli yksi ohjaajista, jotka olivat hyötyneet eniten auteur-koulukunnan ohjaajan roolin korostamisesta. Paradoksaalisella tavalla hän alkoi samaistaa itseään Hollywoodin kulta-ajan tuottajiin sanoen, ettei elokuvan ohjaajalla ollut väliä niin kauan kuin hän teki mitä tuottaja sanoi. Hän tuotti omaan ideaansa perustuneen länkkärin Nimeni on Nobody (Il mio nome è nessuno), pääosissa Henry Fonda ja huippusuosituista Trinity-elokuvista tunnettu Terence Hill (Mario Girotti). Alunperin ajatuksena oli muuntaa Homeroksen Odysseia westerniksi, mutta valmiissa elokuvassa tästä on nimeä (Odysseuksen repliikki kyklooppi Polyfemokselle) lukuunottamatta jäljellä hyvin vähän.

Nobodyn ohjasi Tonino Valerii, joka suuttui, kun elokuvaa markkinoitiin ”uutena Leonena” (Steven Spielbergin mielestä kyseessä on Leonen paras elokuva!). Nobodyn heikkous on epätasaisuus. Katsoja houkuttuu välillä pitämään elokuvaa vakavasti otettavana, peckinpahmaisena tilityksenä Vanhan Lännen katoamisesta – ja sitten tunnelma keskeytetään pitkitetyllä slapstick-kohtauksella. Tämä lienee ollut Leonen tarkoitus, koska hän oli itse vastuussa elokuvan räikeimmistä kohtauksista. Ampumanäytös saluunassa, fiesta ja pisuaarikohtaus ovat Leonen ohjaamia. Hänen ystävänsä Ernesto Gastaldi onkin väittänyt, että Leone liitti elokuvaan tahallaan tökeryyksiä ”tehdäkseen selväksi, ettei tämä ollut hänen ohjaamansa, tärkeä elokuva”.

Damiano Damianin ohjaama Un genio, due compari, un pollo (1975) oli vielä askel alaspäin. Leone valvoi elokuvan valmistumista ja ohjasi yhden kohtauksen. Terence Hillin suosion innoittamana joissakin maissa elokuvan nimeen liitettiin ”Nobody”, joissakin ”Trinity” – Suomessa elokuvan nimeksi tuli Nobody on nerokkain.

Olipa kerran Amerikassa

Leone palasi otsikoihin 1980-luvulla saatuaan valmiiksi lähes parikymmentä vuotta kestäneen projektinsa Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America, 1984). Yhdysvalloissa elokuva kärsi tuottajien väliintulosta, mutta Leone tarkoittaman version nähneet eurooppalaiset pitävät sitä lähes yksimielisesti mestariteoksena.

Leonen seuraava projekti oli suurelokuva Leningradin piirityksestä. Oli myös puhetta western-TV-sarjasta, pääosissa Mickey Rourke ja Richard Gere. Sarjan pilottijaksosta suunniteltiin kokoillan elokuvaa.

Nämä projektit eivät toteutuneet. Sergio Leone kuoli huhtikuussa 1989 kotonaan sängyssä vaimonsa vieressä. Hän katsoi TV:stä Robert Wisen elokuvaa Antakaa minun elää!