AEAEAAH!!!

Ennio Morricone ja Sergio Leonen westernit

Lännenelokuvien musiikki oli 50-luvun Hollywoodissa vakiintunut tiettyyn kaavaan. Alkutekstien aikana Frankie Laine tai Tex Ritter esitteli katsojille, mistä elokuvan oli määrä kertoa; elokuvan aikana sankarin vaiheita seurattiin orkestroidun musiikin avustuksella – dramaattinen musiikki korosti sankarin lujuutta ja romanttinen teema kertoi hänen valitsevan lopulta vaalean opettajattaren – ja lopuksi alun balladiin saatettiin palata vielä muutaman tahdin ajan. Jos näyttelijöihin kuului laulajatähtiä, saivat he venytellä äänijänteitään jossakin välissä, kuten Ricky Nelson Rio Bravossa.

Samaa kaavaa koetettiin soveltaa myös 50-luvun lopun ja 60-luvun alun espanjalaisissa, saksalaisissa ja italialaisissa westerneissä. Mutta elokuussa 1964 ensi-iltansa sai elokuva, jonka musiikki sai osan katsojista haltioihinsa ja toiset ihmettelemään, mitä elokuvan tekijöiden päässä oikein liikkui. Vihellyksiä, mieskuoron ähellystä, munniharpun värinää, ruoskaniskuja, kirkonkelloja – ja kaksintaistelu trumpettisoolon säestyksellä. Sergio Leone ja Ennio Morricone olivat tehneet ensimmäisen yhteisen elokuvansa Kourallinen dollareita.

Kourallinen dollareita

Sergio Leone halusi ensimmäisen westerninsä, Kourallinen dollareita, säveltäjäksi Franco Lavagninon, joka oli tehnyt musiikin elokuvaan Taistelu Rhodoksesta. Tuotantoyhtiö suostutteli kuitenkin Leonen käymään tapaamassa Ennio Morriconea, joka oli tehnyt musiikkia heidän aiempiin lännenelokuviinsa. ”Olin tuskin astunut sisään, kun Ennio ilmoitti meidän olleen koulutovereita. Luulin, että hän pelleili, kunnes hän näytti minulle luokkakuvan, jossa olimme molemmat!”

Paljastunut koulutoveruus ei kuitenkaan vielä riittänyt takaamaan Morriconelle työtä Kourallinen dollareita -elokuvan parissa. Leone hyökkäsi: ”Musiikkisi elokuvassa Taistelu punaisella hietikolla oli niin tavanomaista kuin olla voi. Vesitettyä Dimitri Tiomkinia.” Morricone oli yllättäen samaa mieltä: ”Minulta pyydettiin vesitettyä Tiomkinia. Niinpä annoin heille sitä. Säveltäjänkin on elettävä.”

Morricone sai paikan, ja maailman kenties tunnetuin ohjaaja-säveltäjä -pari oli syntynyt – ainoastaan Alfred Hitchcockia ja Bernard Herrmania voi hyvänä päivänä verrata kaksikko Leone-Morriconeen.

Kourallinen dollareita kaipasi Leonen mielestä ”meksikolaista hautajaistunnelmaa”. Hän pyysi Morriconelta musiikkia, jota John Wayne kumppaneineen joutuu kuuntelemaan Rio Bravossa. Ricky Nelson toteaa: ”Sitä sanotaan deguelloksi, kurkunleikkauslauluksi. Meksikolaiset soittivat sitä Alamossa.”

”Deguello” perustui meksikolaiseen sävelmään, mutta Rio Bravon musiikin säveltänyt Dimitri Tiomkin oli merkinnyt elokuvassa käytetyn version omiin nimiinsä, ja se oli julkaistu nuottivihkonakin. Morricone ei halunnut omia kollegansa musiikkia sellaisenaan. Leone sanoi: ”Okei, tee niin kuin haluat, kunhan ainakin osa musiikista kuulostaa ”deguellolta”. Morricone teki työtä käskettyä. Kappaleiden samankaltaisuus on ilmiselvä heti ensikuulemalta, mutta Morricone väitti vielä vuosikymmeniä myöhemmin, että samankaltaisuus johtui vain tunnelmasta: ”Itse kappale oli täysin alkuperäinen,” hän sanoi haastattelussa 1989.

Joka tapauksessa elokuvassa käytettiin musiikkia ja ääntä uudella tavalla. Vuonna 1962 Morricone oli sovittanut Woody Guthrien laulun Pastures of Plenty amerikkalaiselle laulajalle Peter Tevisille. Laulun taustalla käytettiin mieskuoroa, kelloja, ruoskaniskuja, vasaroita ja sähkökitaraa. Morricone löysi masternauhan ilman Tevisin laulua ja soitti sen Leonelle. Leone muisteli myöhemmin sanoneensa: ”Leffa on siinä. Mene rannalle. Sinun hommasi on jo tehty. Etsi vain vielä joku, joka osaa viheltää!” Viheltäjäksi valittiin Alessandro Alessandroni, joka myös ohjasi kuoroa ja soitti kitaraa. Harva olisi uskonut, että niin vaatimattomista lähtökohdista saataisiin aikaan mitään niin kestävää kuin Kourallinen dollareita – ja sama koskee elokuvan musiikkia.

Leone ja Morricone eivät pitäneet amerikkalaisten westernien ”sinfoniamusiikista”. Musiikin lisäksi he käyttivät muita tehosteita ja luonnonääniä. Heidän mielestään jokaisessa kuvassa sekä hiljaisuudella että äänellä tuli olla jokin syy. He saattoivat täyttää näennäisesti tapahtumaköyhän kuvan pauhaavalla musiikilla, joka loppui yhtäkkiä. Tämän jälkeen hiljaisuus oli kahta merkitsevämpää. Leone halusi musiikin valmistuvan ennen kuvauksia. Tällöin hän olisi voinut ottaa sen huomioon rytmittäessään elokuvan tapahtumia jo kuvauspaikalla. Budjetti ja aikataulu antoivat kuitenkin myöten tälle innovaatiolle vasta, kun kaksikko valmisteli elokuvaa Hyvät, pahat ja rumat.

Vain muutaman dollarin tähden

Leone ja Morricone kävivät yhdessä katsomassa Kourallisen dollareita ja olivat yhtä mieltä siitä, että musiikki olisi voinut toimia paremminkin. He halusivat vaikuttaa yleisöön enemmän. Vaikka Vain muutaman dollarin tähden tehtiin nopeasti edeltäjänsä perään, oli Morricone ehtinyt tuossa välissä tehdä musiikin jo yhdeksään elokuvaan. Aikataulu oli niin tiukka, ettei musiikin valmistumisesta ennen kuvauksia ollut puhettakaan. Leone ja Morricone istuivat kuitenkin monta iltaa yhdessä pianon äärellä ja etsivät päähenkilöille sopivia teemoja. Leone oli Morriconen mukaan täysin epämusikaalinen, mutta kun jokin Morriconen soittama pätkä inspiroi häntä, sanoi hän: ”Siinä se on!” Näin löytyivät Eastwoodin esittämän Moncon lyhyt huiluteema ja munniharpun ”twäng!”; Lee van Cleefin eversti Mortimerin matalampi huilu ja Gian Maria Volontén – El Indio – kirkonkellot ja kaksitoistakielisen kitaran voimakas sointi.

Kitaraa soitti Bruno D’Amario Battisti, joka soitti ensin nuoteista, mutta Morricone seisoi vieressä ja kehoitti häntä soittamaan lujempaa, kunnes kaivattu agressiivinen efekti syntyi. Alessandro Alessandroni oli jälleen kuvioissa, ohjaten kuoroa ja viheltäen. Sopraano Edda dell’Orson ääni oli myös mukana – Leone ja Morricone olivat niin tyytyväisiä hänen osuuteensa, että Huuliharppukostajassa hänen laulunsa muuttui suorastaan yhdeksi henkilöistä.

Kohtauksessa, jossa Indio kostaa hänet pettäneelle Tomasolle ammuttamalla tämän vaimon ja lapsen – ja ampuen lopuksi Tomason itsensä – Morricone lainasi Bachin Toccata ja fuugaa D-mollissa. Urut soivat kuin tuomiopäivänä. Moni pahoitti mielensä; joissakin maissa kohtausta jopa vaadittiin poistettavaksi rienauksena.

Kaikki elokuvan musiikki ei ollut tässä mielessä kokeilevaa. Vain muutaman dollarin tähden esitteli myös sittemmin Morriconen tavaramerkiksi muodostuneen lyyrisemmän musiikin. Oboella soitettu ”Addio a Colonello” viihdytti elokuvayleisöä antaen esimakua Morriconen myöhemmistä töistä Hollywoodissa.

Hyvät, pahat ja rumat

1930-luvun laulavien cowboyden esityksistä oli aikoinaan käytetty kekseliästä nimitystä ”hevosooppera”, ja myös Puccinin oopperasta Lännen tyttö oli tehty elokuvia. Leonen ja Morriconen töistä maailmanlaajuisesti suosituin, Hyvät, pahat ja rumat, oli kuitenkin tiettävästi ensimmäinen western, jota pidettiin oopperana tunnelmansa vuoksi: Leonen ohjaus ja Morriconen musiikki kontrolloivat elokuvan rytmiä niin, että vaikutus oli paikoin jopa huumaava. Musiikki oli sävelletty ennen kuvauksia ja osa siitä oli jo nauhoitettu. Leonen mukaan näyttelijät saivat kuulla kohtauksen musiikin jo näytellessään; tapa, jota erityisesti Eastwood Leonen mielestä arvosti. Päänäyttelijät tosin eivät muista musiikkia soitetun kuvauksissa, ja joka tapauksessa koko elokuvan musiikki nauhoitettiin uudelleen jälkeenpäin suuremman orkesterin kanssa. Mutta ainakin Leonella oli musiikki mielessään tehdessään elokuvaa, ja sitten hän saattoi vielä tehdä muutoksia musiikkiin, jos kuvattu materiaali tuntui sitä vaativan.

Morricone sävelsi jälleen elokuvan henkilöt mielessään. Leone kertoi: ”Kaikilla henkilöillä oli oma teemansa. Näissä kolmessa tyypissä henkilöityivät kaikki inhimilliset heikkoudet. Musiikista tuli keskeisen tärkeää. Sen tuli olla monivaiheista, yhtäaikaa humoristista ja lyyristä, traagista ja barokkityylistä.”

Elokuvan tunnus, tyylitelty kojootin ulvaisu ”AEAEAAH!” esitetään monella eri tavalla: huilulla, sähkökitaralla ja huutaen. Huudon Morricone nauhoitti kahden mieslaulajan kanssa – toinen toisti AAH toisen huutaessa EEH, ja äänet miksattiin yhteen tiettyjen tehosteiden kanssa.

Musiikin merkityksestä Hyvissä, pahoissa ja rumissa Leone sanoi: ”Jos on totta, että olen luonut uudentyylisen länkkärin – pikareskit hahmot eeppisissä tilanteissa – niin Ennion musiikki on saanut heidät puhumaan.”

Huuliharppukostaja

Huuliharppukostajaa kuvattaessa Leone ja Morricone olivat tehneet musiikin jo kokonaan valmiiksi ennen kuvauksia. Sergio Donati kertoi, että kuvattaessa Jillin (Claudia Cardinale) saapumista miehensä perheen murhapaikalle nauhurista soitettu musiikki ”sai kaikki itkemään – näyttelijät, duunarit, kaikki”. Kamera seurasi musiikkia: kuuluisassa kohtauksessa, jossa kamera nousee aseman ylle näyttäen kaupungin kokonaisuudessaan kameranosturia liikutettiin musiikin tahtiin.

Huuliharppukostajassa oli enemmän musiikkia kuin Leonen aiemmissa länkkäreissä, ja se oli perinteisempää. Poissa olivat mieskuoron ähkinä, munniharppu, ruoskaniskut ja revolverin laukaukset. Tilalle tuli musiikki, joka oli kuin 40-luvun Hollywoodista – eikä sittenkään ollut. Morricone iloitsi: ”Tällä kertaa pääsimme eroon deguellosta!”

Harmonican (Charles Bronson) hahmoa säesti huuliharppu, joka ei kuulostanut lämpimältä ja iloiselta leirinuotio-harpulta, vaan kylmältä ja kovalta. Huuliharppunuotitusta miettiessä Morriconen mielessä oli Arnold Schönberg. Jilliä seuraa Edda dell’Orson sopraano, ja Mortonin (Gabriele Ferzetti) teemana on Tyynimeri. Cheyennen (Jason Robards) tunnistaa musiikista, joka tuli kavionkopseineen lähimmäksi western-klisettä Leonen ja Morriconen yhteistyössä.

Morricone oli käynyt kokeellisen musiikin konsertissa, jossa esiintyjä oli narisuttanut tikkaita yleisön ihmetellessä, mistä oikein oli kysymys. Tästä kehittyi alkutekstien ”musiikki”: tuulimyllyn ruosteinen vinkuna, oven narina, kärpäsen surina, tuulen ulvonta, askeleet. Kun Morricone näki valmiin kohtauksen, piti hän äänimaisemaa uransa parhaana ”sävellyksenä”. Nauhoitus oli tosin vähällä mennä pieleen: joku yli-innokas avustaja oli öljytä tuulimyllyn ennen kuin hänet saatiin ojennukseen.

Maahan, senkin hölmö!

Morriconen taidot olivat kysyttyjä: vuosina 1969-70 hän teki musiikin 25 elokuvaan. Kenties tahti verotti laatua – ainakaan Leonen seuraavan elokuvan Maahan, senkin hölmö! musiikki ei ole nauttinut samanlaista suosiota kuin miesten neljän edellisen yhteistyön.

Suurin osa musiikista perustuu kuorolauluun: teemana on James Coburnin esittämän hahmon nimeä toisteleva ’Sean, Sean, Sean’. Cantori Moderni -kuoro lauloi muitakin tunnistettavia sanoja, ensimmäistä kertaa Leonen elokuvassa – tosin Hyvien, pahojen ja rumien vankileirikohtauksessa oli ollut mukana yksi laulu. Edda dell’Orson osuus musiikista oli kasvanut entisestään, ja Alessandro Alessandronin vihellystä kuultiin jälleen kerran.

Ajan henki Italian taiteessa oli kyseenalaistaa klassikkojen lainaukset. Juan Mirandan (Rod Steiger) perheen musiikkina kuultiin ”Kerjäläisten marssi”, jossa Morricone yhdisteli tyyliteltyä piereskelyä (soitettuna fagotilla) Mozartiin. Parhaiten tämä marssi toimii kohtauksessa, jossa Juanista tulee tahtomattaan vallankumouksen sankari vapauttaessaan poliittiset vangit entisestä pankista.

Morricone teki musiikin myös myöhempiin lännenelokuviin, joissa Leonella oli sormensa pelissä. Näistä Nimeni on Nobodyssa Morricone lainaili sekä Wagnerin Valkyyrioiden ratsastusta että Sinatran My Wayta. Itseoikeutetusti hän teki musiikin myös Leonen viimeiseen mestariteokseen Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America, 1984).