Paellasta hapankaaliin: Eurooppalaisia westernejä

Anssi Hynynen

Italialaiset lännenelokuvat muuttivat elokuvan historian pysyvästi. Ensimmäisissä suosituissa ”italowesterneissä” pinnalle nousi parodinen ote: Hollywoodin sankareita ei enää voinut katsella samoin silmin tutustuttuaan italowesternin antisankareihin. Genren nopeasti ylikuumentunut suosio teki tästä asenteesta pian sietämättömän – pahimmillaan (toisten mielestä parhaimmillaan) eurooppalainen western parodioi itseään.

Sergio Leonen lempianekdootteihin kuului tarina todella pienen budjetin länkkäristä. Elokuvan tekijöiden palkat viivästelivät siinä määrin, että sankaria näytellyt kaveri häipyi rahakkaammille metsästysmaille ennen lopun tulitaistelun kuvaamista. Loppukohtausta varten studion vanhalle talonmiehelle laitettiin lerppalierinen Stetson päähän, ja hän ajoi hevoskärryillä lopun showdowniin todeten: ”Poikani ei päässyt tulemaan.”

On helppo havaita, miksi ”spagettiwestern” oli alkujaan kirosana ja on sitä yhä monille. Mutta eurooppalainen western ei ole pelkästään Sergio Leone tai edes hänen jälkeistään kuumaa rautaa takoneet italialaiset. Villi Länsi oli kiehtonut eurooppalaisia elokuvantekijöitä aiemminkin. Kuten toisaalla tässä lehdessä kerrotaan, tehtiin ensimmäinen italialainen lännenelokuva jo vuonna 1913 – ohjaajana Sergio Leonen isä. Ja olivathan italialaiset tehneet – kirjaimellisesti – ”hevosoopperan” jo ennen Leonen vanhempia: Puccinin ooppera Lännen tyttö (Fanciulla del West) sai ensi-iltansa New Yorkissa 1910, Enrico Caruso pääroolissa. (Puccinin oopperasta enemmän Ruudinsavussa 1/2002.)

Homejuusto-westernejä

Ranskassa Lumière-veljesten tuotantoyhtiö oli tehnyt useita lyhyitä lännenaiheisia elokuvia jo 1800-luvulla. Gaston Méliès ohjasi vastaavia Yhdysvalloissa vuosisadan vaihteessa, ja vuosina 1907-1913 Joë Hamman esiintyi nimellä ”Arizona Bill” parissakymmenessä ranskalaisessa lännenelokuvassa. Lännenmaisemat löytyivät Camarguesta, Provencesta – tuohon aikaan vaati rohkeutta siirtää elokuvan teko turvallisista pariisilaisstudioista edes ulkosalle, saati sitten Etelä-Ranskaan. Buffalo Billin sirkuksessa työskennellyt Hamman oli pätevä cowboy, jonka elokuvat olivat suosittuja myös Yhdysvalloissa. Eurooppalaisen westernin toisen tulemisen aikaan 1960-luvulla Camarguessa tehtiin lisää lännenelokuvia.

Smørrebrød-westernejä

Jopa tanskalaiset kantoivat kortensa kekoon jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Tanska oli elokuvan suurvalta ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikoihin. Euroopan merkittävimmät elokuvat tulivat Tanskasta. Useat näistä elokuvista olivat tanskalaisittain kotoisissa maisemissa kuvattuja lännenelokuvia, kuten Røverens brud (”Ryövärin morsian”, 1907), Apachepigens hævn (Apassitytön kosto, 1909) ja Diligencekusken fra San-Hilo (”Postivaunukuski San-Hilosta”, 1914). Euroopan tuon ajan suurin filmitähti Valdemar Psilander nähtiin westerneissä – ja esiintyyhän tanskalaisen elokuvan merkkipaalussa Kuilu (Afgrunden, 1910) myös cowboy. Tanskalaiset kokeilivat nopeaa vetoa hiekkakuopilla myös myöhemmin: puskafarssit Pukki villissä lännessä (Præriens skrappe drenge, 1970) ja sen jatko-osa tehtiin italowesternien vanavedessä vähän samaan tyyliin kuin Speden ”länkkärit” kotoisessa Suomessa.

Kansainvälistä meininkiä

Länkkäreitä on tehty niin Hong Kongissa kuin Intiassakin, ja ne ovat innostaneet jopa neuvostoliittolaisia ja natseja. Lännenaiheen kansainvälisyydestä kertoo puhutteleva esimerkki sotienväliseltä ajalta. Ranskalainen kirjailija Blaise Cendrars (oik. Frédéric Sausser) kirjoitti romaanin L’Or (”Kulta”) Kalifornian kultaryntäyksestä 1926; kirja käännettiin englanniksi Yhdysvalloissa seuraavana vuonna; neuvostoliittolainen Sergei Eisenstein teki 1930 siitä käsikirjoituksen (jota ei koskaan filmattu); natsimielinen Luis Trenker teki kirjasta elokuvan Der Kaiser von Kalifornien (”Kalifornian keisari”) Saksassa 1936 – ja samaan aikaan kirja muuttui myös perinteiseksi Hollywood-westerniksi Kultaa ja verta (Sutter’s Gold, 1937) veteraaniohjaaja James Cruzen käsittelyssä.

Paellaa koko rahan edestä

Espanjassa lännenelokuvia alettiin tehdä toden teolla 1950-luvulla El Coyote - ja Zorro-elokuvat tienraivaajina. Kun Hollywood-spektaakkeleita (El Cid, Kuningasten kuningas) alettiin kuvata Rooman Cinecittàn sijaan Madridin lähistöllä, sai espanjalainen elokuva piristysruiskeen ja markkinoille alkoi ilmaantua Espanjassa kuvattuja eurooppalaisia yhteistuotantoja, joista monet olivat lännenelokuvia: esimerkiksi Taistelu punaisella hietikolla (Duello nel Texas, 1963) sekä Joaquín Romero Marchentin ohjaukset El sabor de la venganza (1963), Antes llega la muerte (1964). Jopa brittiläinen Hammer-yhtiö oli mukana tuottamassa amerikkalaisena markkinoitua westerniä Julma ase (Tierra brutal, 1962), joka kuvattiin samoissa maisemissa Almerian lähistöllä kuin Leonen elokuvat sittemmin.

Monet espanjalaiset huomauttavatkin, että nimitys ”italowestern” on harhaanjohtava – eurooppalaisen lännenelokuvan kotimaa on Espanja, jossa suurin osa italialaisiksi sanotuista länkkäreistä kuvattiin, usein vieläpä osin espanjalaisella rahoituksella. Erityisen katkera on jo mainittu ohjaaja Joaquín Romero Marchent, El Coyoten ja Zorron tekijä: ”Mistä te luulette, että ne [elokuvan Kourallinen dollareita] huonekalut, talot, tallit ja postivaunut tulivat? Minun Zorro-elokuvistani.”

Hapankaalia ja eksotiikkaa

Länsi-Saksan elokuvateollisuus löysi kultasuonen alkaessaan pykätä markkinoille Karl Mayn kirjoihin perustuvia seikkailuelokuvia. Nämä elokuvat – kuten Hopeajärven aarre (Der Schatz im Silbersee, 1962) ja Winnetou (1963) jatko-osineen – kuvattiin halvalla Jugoslaviassa. Niiden suosio toi muitakin yrittäjiä alalle: kilpailevia ”hapankaaliwesternejä” olivat esimerkiksi Heiss weht der Wind ja Der letzte Ritt nach Santa Cruz (molemmat 1964).

Mutta länkkäreitä tehtiin muuallakin: tsekkoslovakialainen Limonadi Joe (1964) nauttii kulttimainetta. Israelin aavikkomaisemat houkuttelivat elokuvantekijöitä väsäämään paikan päällä westernejä, kuten Madron (1970, pääosassa Richard Boone). Lee van Cleefin tähdittämä Veriset ratsastajat (Take a Hard Ride, 1975) kuvattiin Kanarian saarilla.

On myös ollut tavallista viedä amerikkalainen cowboy taistelemaan vääryyksiä vastaan jonnekin muualle. Nämä elokuvat on yleensä kuvattu paikan päällä eksotiikan varmistamiseksi, ja usein ainakin osa rahoituksesta on myös tullut maasta, jossa elokuva on kuvattu. Tällaisia elokuvia ovat muun muassa Filippiineillä kuvattu Cavalry Command (1963), Keniassa tehty Cowboy Afrikassa (Africa – Texas Style!, 1967) ja Australian villi länsi (Quigley Down Under, 1990) – Australia on soveltunut monen länkkärin näyttämöksi ilman amerikkalaisiakin. Tuorein cowboyta vientiartikkelina käyttävä elokuva on Hidalgo (2004), jossa cowboy käy pokkaamassa ratsastuskilpailupalkinnon arabien nenän edestä.