Villiä hauskempi Länsi

"Komediaa on se, kun joku tipahtaa viemäriin ja kuolee. Tragediaa on se, jos leikkaan sormeeni."
(Mel Brooks)

Lännenelokuva on ollut niin merkittävä genre Hollywoodissa (ja jopa sen ulkopuolella), että elokuvan ystävät ovat alusta lähtien voineet puhua useista western-alalajeista. Länsi on houkutellut elokuvan tekijöitä sijoittamaan sinne perusseikkailun lisäksi eeppisiä tarinoita, psykologisia jännitystarinoita film noirin tapaan ja jopa musikaaleja. Yksi merkittävistä western-tyypeistä on ollut komedia.

Western-komediaksi on laskettu sekä Länteen sijoitetut perinteiset komediat että genren konventioita parodioivat elokuvat. Parodia ei suinkaan ole myöhäinen keksintö: jo hyvin varhaisissa elokuvissa saatettiin pilkata kilpailijoiden tuottamia rainoja liioittelemalla niiden omalaatuisuuksia. Sitäpaitsi parodia onnistuu parhaimmillaan hauskuttamaan, vaikka katsojalla ei olisi juuri minkäänlaista tietoa pilkan kohteesta. Esimerkiksi laulava cowboy -alagenren parodia voi naurattaa katsojaa, joka ei ole koskaan nähnyt ainoatakaan Gene Autryn tai Roy Rogersin elokuvaa. Ei olekaan ihme, että parodinen ote on päällimmäisenä monissa westernkomedioissa. Perinteinen komedia on yleensä jäänyt vitsien varjoon westernistä puhuttaessa. Ruudinsavun toimituskunta pyrkii korjaamaan puutetta esittelemällä seuraavassa lännenkomedian kaikkien aikojen parhaimmistoa sekä parodioiden että toisenlaisten komedioiden alalta. Mukaan on pyritty ottamaan niin railakasta röhönaurua kuin hienovaraisempaa hauskutustakin eri vuosikymmeniltä.

Mykkäkauden komedioita emme ole ottaneet mukaan, koska niitä on saatavilla hyvin huonosti. Pois ovat jääneet myös monet klassikot, joissa komediallinen elementti on mukana olematta pääosassa. John Fordin ja Howard Hawksin klassisissa westerneissä toiminta ja draama nivotaan yhteen huumorin kanssa. Esimerkiksi sopii Hawksin Rio Bravo: elokuva uhkaa loppua vakavasti, kunnes John Wayne ja Walter Brennan tekevät lopun tulitaistelusta farssin. Hawks tiesi mitä teki: yleisö poistui teatterista tyytyväisenä.

Seuraava lista on luonnollisesti subjektiivinen; monta hauskaa elokuvaa jäi pois. Esimerkiksi Gary Cooperin avuton lännenmies Melody Jones elokuvassa Peloton seikkailija (Along Came Jones, 1945) olisi varmasti ollut esittelyn arvoinen, kuten myös Preston Sturgesin Vaalea villikissa (The Beautiful Blonde from Bashful Bend, 1949). Italowesterneistä seuraan olisi voinut sopia Terence Hill-Bud Spencer -slapstick Nimeni on Trinity, paholaisen oikea käsi (Lo Chiamavano Trinità, 1971). Nuorempi polvi olisi varmasti halunnut mukaan tuoreen paukuttelun Shanghai Noon (2000), mutta johonkinhan se raja on vedettävä.

Kaksitoista kaikkien aikojen hauskinta lännenelokuvaa

Clyde Bruckman: The Fatal Glass of Beer (1933)
Käsikirjoitus: W.C. Fields
The Fatal Glass of Beer (Kohtalokas tuoppi) on 20-minuuttinen suurelokuva, juoppokoomikko W.C Fieldsin mielipuolinen keitos joka parodioi 1800-1900 -luvun vaihteen jo itsessään naurettavia melodraamoja ja moraliteettinäytelmiä. Elokuva on katkelmallinen ja selvästi halvalla ja nopeasti tehty, mutta se ei peitä Fieldsin komiikan taitoja. Elokuvan kyyninen ja parodinen ote pitää elokuvan yllättävän modernina nykykatsojallekin. Filmissä on myös absurdeja aineksia, joita voi verrata jopa Monty Python -ryhmän sketseihin. Elokuvan tarina kertoo köyhän mutta rehellisen ja työteliään yukonilaisen Snavelyjen pariskunnan "tuhlaajapojasta" joka kaupunkiin lähdettyään joutui huonoille teille ja tietysti vankilaan. Heti kärkeen Fields pilkkaa viktoriaanisen ajan raittiusviisuja esittämällä melankolisen laulun pojasta joka juo kaupungissa "kohtalokkaan lasillisen olutta" ja juovuspäissään särkee pelastusarmeijan tamburiinitytön instrumentin. Kappale on koomikko Charlie Chasen pilamukaelma 1800-luvun lopun itkuballadeista. Elokuvan kohtaukset eroavat toisistaan sketsimäisesti mutta lievä hajanaisuus tarinassa ei ole haitaksi. Eräässä kohtauksessa parodioidaan elokuvien kömpelöitä taustaprojisointeja, kun W.C. lypsää hirveä (!). Yksi koossa pitävä voima on pitkin elokuvaa toistuva vitsi, johon liittyy pohjoisen ankaraa luontoa kuvaava suorastaan lentävä lause. Joka kerta kun W.C. avaa oven pistääkseen kuuluisan nenänsä ulos, ja lausuu pateettisen väräjävällä äänellä: "And it ain't a fit night out, for man or beast", saa hän ryöppäyksen lunta naamalleen.
Timo Ronkainen

James W. Horne: Kaksi kulkuria (Way Out West, 1937)
Tarina ja käsikirjoitus: Felix Adler, Jack Jevne, James Parrott ja Charles Rogers
Stan Laurelin tuottamat pitkät Laurel ja Hardy -komediat, Merimiehiä ja maakrapuja (1936) sekä Kaksi kulkuria (1937) ovat koomikkoparin kokoillan elokuvien onnistuneimmat työt. Laurelilla oli selkeä näkemys elokuvakomedian perusteista ja siitä, kuinka Stanin ja Ollien hahmot sijoittuvat niihin. Hän hallitsi hahmojen luonneanalyysin ja pystyi näin ollen myös kehittämään juonen niiden vaatimuksiin sopivaksi. Laurelin tuottamat Ohukainen ja Paksukainen -elokuvat on tehty koomikoiden omilla ehdoilla, niitä leimaa sisällöllinen johdonmukaisuus. Kahta kulkuria pidetään yleensä koomikkoparin parhaana kokoillan elokuvana. Se on lajityyppiparodia, komedian haara, johon he eivät koskaan suuremmalti paneutuneet: Kaksi kulkuria jää heidän urallaan muutaman kauhu- ja muukalaislegioonalaistyön kanssa tuon suunnan ainoaksi edustajaksi. Kaksi kulkuria poikkeaa Laurelin ja Hardyn muista lajityyppiparodioista sikäli, että se on tavallista huolellisemmin laadittu: westernin kliseitä käytetään oivallisesti hyväksi, ja koomikoiden vakiokumppanin James W. Hornen ohjaus on notkeaa. Westernin lajityypin sisällä Kaksi kulkuria sijoittuu lähelle Gene Autry - ja Roy Rogers -elokuvia, joissa genren perusasetelmat esiintyivät puhtaina ja yksinkertaisina, miltei kaavamaisina. Näihin elokuviin olennaisena elementtinä kuuluva musiikki on Kahdessa kulkurissa myös mukana. Ilman koomista sävytystään Kaksi kulkuria voisi toimia perusteemaltaan perinteisenä westerninäkin: sankarit auttavat köyhää tyttöä saamaan isänsä perinnön. Lännenelokuvan tradition ulkopuolelta ovat ainoastaan Stanin ja Ollien hahmot, mutta ne istuvat siihen silti. Sinänsä tarkoituksena ei huolellisesta pohjustuksesta huolimatta ollut luoda varsinaista lännenkomediaa, vaan miljöö antaa koomikkoparille mahdollisuuden toteuttaa huumoriaan uusissa puitteissa. Kaksi kulkuria on näyttö Stanin ja Ollien hahmojen universaalisuudesta ja monivivahteisuudesta: heidän komiikkansa muutamia peruspiirteitä, kuten toveruutta ja yhteenkuuluvaisuutta korostetaan hellyttävästi. Muutamasta elokuvan kohtauksesta on tullut klassisia, kuten kaverusten hillbilly-tanssista ja laulunumerosta The Trail of the Lonesome Pine.
Sauli Pesonen

Eddie Buzzell: Päivä Lännessä (Go West, 1939)
Käsikirjoitus: Irving Brecher
Päivä Lännessä oli Marx-veljesten toinen elokuva MGM:lle. Isot pomot valitsivat miljööksi Villin Lännen - olivathan Ohukainen ja Paksukainenkin saaneet aiheesta aikaan mainion elokuvan. Käsikirjoitus noudattelee suurimmaksi osaksi Kahden kulkurin tarinaa, joka ei toimi aivan yhtä hyvin Marx-veljeksillä. Laurel ja Hardy olivat hyväntahtoisia hahmoja, kun taas Marx-veljekset olivat parhaimmillaan silloin kun he pilkkasivat kaikkea pyhää. Filmissä on kuitenkin mainio avauskohtaus, jossa Chico ja Harpo huijaavat huijari-Grouchoa New Yorkin rautatieasemalla niin, että katsojakin on pian pyörryksissä. Tämä kohtaus istuisi saumatta mihin tahansa veljesten huippuleffaan. Toinen hyvä syy katsoa elokuva on pitkä loppujakso, jossa veljekset kaappaavat junan ja tuhoavat sen vaunut polttopuiksi päästäkseen määränpäähänsä ennen hevosrattailla matkustavia konnia. Idea on tietysti varastettu Buster Keatonin Kenraalista, mutta veljekset toteuttavat operaation sellaisella innolla ja niin omintakeisesti, että kyseessä on yksi heidän parhaista loppujaksoistaan. Harpo vielä kruunaa kokonaisuuden päätöskohtauksessa, jossa hän on lyömässä viimeistä ratanaulaa uuden rautatien avajaisissa, mutta pamauttaakin takanaan seisovaa pääjohtajaa lekalla päähän. Veljekset kättelevät sitten hymyssä suin toisiaan.
Tapani Bagge

George Marshall: Ei mitään enkeleitä (Destry Rides Again, 1939)
Käsikirjoitus: Max Brandin kirjan pohjalta Felix Jackson, Gertrude Purcell ja Henry Myers.
Tämä elokuva oli tilaustyö Marlene Dietrichin suosion pönkittämiseksi. Dietrichiä oli pidetty naistähtenä, joka oli naisten mieleen - nyt hänen tuli valloittaa miehisistä miehisin genre, lännenelokuva, komediallisin keinoin. Dietrich laulaa elokuvassa muutaman laulun, joista parhaiten tunnetuksi on tullut "See What the Boys in the Backroom Will Have". Miespääosaan haalittiin tähteyteen matkalla ollut James Stewart, joka oli tyytyväinen kakkostähden asemaan Dietrichin rinnalla. Eksoottinen Dietrich ja periamerikkalainen Stewart täydensivät toisiaan. Tarinan humoristinen lähtökohta on, että Stewartin esittämä sheriffi Destry kieltäytyy kantamasta asetta. Dietrich tarjoaakin hänelle moppia ja ämpäriä sopiviksi välineiksi kaupungin "puhdistamiseen". Destryn aseettomuus ei kuitenkaan merkitse avuttomuutta, vaan paha saa loppujen lopuksi palkkansa. Kaavan mukaan Dietrichin kapakkalaulajatar Frenchy kuitenkin sovittaa syntinsä kuolemalla sankarin jäädessä näin vapaaksi naimaan elokuvan kiltin tytön (Irene Hervey). Todellisuudessa Dietrich ja Stewart päätyivät ainakin huhujen mukaan vällyjen alle. Elokuvan suosio perustuu hyvien näyttelijöiden lisäksi hyvään tarinaan, joka toimisi myös ilman komediallista viritystä. Tarina pasifistisheriffistä onkin filmattu useaan kertaan: vuonna 1932 Destryä esitti Tom Mix ja vuonna 1955 Audie Murphy. Myös Vaalean enkelin kapakka (Frenchie, 1951) perustui samaan tarinaan.
Anssi Hynynen

Frank Tashlin: Valkonaaman poika (Son of a Paleface, 1952)
Käsikirjoitus: Tashlin, Joseph Quillan, Robert Welch
Bob Hope ei välttämättä ole kovin korkealla komedian klassikkoja, saati neroja noteeratessa, mutta lännenelokuvan piirissä hänellä on taattu paikka ainakin kahden elokuvan perusteella: Valkonaama (Paleface, 1948) ja Valkonaaman poika (Son of a Paleface, 1952) ovat parasta lännenkomediaa. Hopen Paleface-elokuvat olivat aikaansa edellä jopa kaksikymmentä vuotta, jos mittaa otetaan Mel Brooksin Villiä hurjemmasta lännestä. Kaksikosta parempana pidetään yleensä jatko-osaa, villin komiikan mestarin, animaatioista gag-tekniikkansa oppineen Frank Tashlinin ohjaamaa Valkonaaman poikaa. Kriitikko Kim Newman esimerkiksi pitää sitä kaikkein hauskimpana ja onnistuneimpana länkkäriparodiana. Tashlin on ottanut mukaan animaatioidensa tärkeimmän ominaisuuden eli vauhdin. Rutiinimies Norman Z. McLeodin ohjaama ensimmäinen elokuva ei aina ollut kovin vauhdikas, mutta Tashlinin ohjauksessa vitsit ja sekoilut suorastaan sinkoilevat. Jerry Lewisiä paljon ohjanneen Tashlinin tavaramerkki on esimerkiksi se, miten henkilöt vaihtavat puheenaihetta kesken lauseen. Tässä Bob Hope sytyttää intiaanille sikarin ja alkaa kertoa juttua siitä, miten isävainaa inhosi intiaaneja ja antoi näille mitä kuului, kunnes huomaa mitä tekee ja alkaa selittää, miten isäpappa tunnettiinkin suurena eskimoiden vihollisena: "Hated Eskimos!" kuuluu moneen kertaan. Elokuvassa mukana ovat lisäksi Roy Rogers ja Trigger-hevonen. Rogers on elokuvassa agentti, joka selvittelee aseiden myyntiä intiaaneille. Rogersin tutkimukset ja Hopen sekoilut vievät molemmat Jane Russellin esittämän hehkeän kapakanomistajan perään. Rogersin ja Russellin välille ei kuitenkaan synny romanssia - lännenmiehen suhteen hevoseensa annetaan ymmärtää olevan tärkeämpi. Valkonaama-leffat saivat jatkoa elokuvassa Alias Jesse James (1959), jossa Bob Hopea luullaan kuuluksi rikolliseksi. Ohjaajan pallille palasi Norman Z. McLeod.
Juri Nummelin

Roy Rowland: Rajaseudun villikissa (Many Rivers to Cross, 1955)
Käsikirjoitus: Harry Brown, Steve Frazee (tarina), Guy Trosper
Tunnetuimmat lännenkomediat ovat lähes aina parodioita. Huomattavasti harvinaisempaa on ollut sijoittaa Länteen tarina, jossa huumori syntyy ihmissuhteista eikä esimerkiksi "sankarin" ampumataidottomuudesta. Rajaseudun villikissa onnistuu hauskuttamaan olematta parodia. Yleensä yrmeä köyhän miehen Gary Cooper Robert Taylor on elokuvassa 1700-luvun Kentuckyssa vaelteleva metsämies, jonka Eleanor Parker haluaa väen vängällä aviomiehekseen. John Fordin vakiokasvo Victor McLaglen esittää Parkerin räyhähenkistä isää. Humoristinen perusvire on elokuvassa kaiken aikaa päällä: lopun intiaaneja vastaan käydyssä taistelussakin Parker onnistuu jatkuvasti asettumaan Taylorin tielle. Avioliiton koko kuva? Piristävä farssi rajaseudun maisemissa - erityisesti Harry Brownin ja Guy Trosperin käsikirjoitus toimii.
Anssi Hynynen

George Marshall: Texasin kovanaama (The Sheepman, 1958)
Käsikirjoitus William Bowers, James Edward Grant
Yksi elokuvan tekemisen suuria haasteita on huumorin käyttö silloin, kun ensisijaisena tavoitteena on antaa katsojille jännitystä. Jylhät, totiset elokuvat toki toimivat, mutta miten saada huumori mukaan niin, että jännitys säilyy? Liikaa huumoria ja erityisesti päähenkilöiden kustannuksella ja jännitys katoaa täysin. Texasin kovanaamassa tasapaino säilyy hyvin. Komedialliset ainekset ovat aidosti hauskoja, mutta myös jännitys tihentyy loppua kohden. Näyttelijöistä riippuu paljon. Glenn Ford on tavallisen oloinen mies vailla kirkkaasti hohtavaa sankaruuden sädekehää. Huumoristakaan ei tule elämää suurempaa niin kuin vaikkapa John Waynella - kenties jotakin tuollaista voisi tapahtuakin. Huumori nousee tilanteista eikä henkilöistä käsin. Myös Shirley MacLaine kykenee ilmaisemaan luontevasti erilaisia arkielämään kuuluvia tunteita. Mihin mahtoi Mickey Shaugnessy kadota? Hänen osuutensa huumoripuolella on korvaamaton. Totisen oloinen Leslie Nielsen oli tuolloin kakkosluokan näyttelijä, joka putkahteli esiin milloin TV-sarjassa, milloin elokuvassa. Texasin kovanaama on omassa lajissaan mainio elokuva, jossa kaikki keskeiset osatekijät osuvat kohdalleen.
Markku Ojanen

Elliot Silverstein: Paukkurauta-Kati (Cat Ballou, 1965)
Käsikirjoitus: Roy Chanslorin kirjasta Walter Newman ja Frank Pierson
Cat Balloun suosio ja huumori perustuvat ainakin nykykatsojan näkökulmasta yhteen ainoaan seikkaan: Lee Marvinin loistavaan osasuoritukseen juoppona revolverisankarina Kid Shelleeninä. Jane Fonda esittää Cat Ballouta, jonka isän Shelleenin hopeanenäinen veli (myös Marvin) ampuu tämän maita havittelevan yhtiön toimesta. Cat ryhtyy lainsuojattomaksi kostaakseen. Matkan varrella katsoja tutustuu humalaiseen hevoseen, poliittisesti valveutuneeseen intiaaniin sekä Butch Cassidyyn ja Sundance Kidiin raihnaisina ukkeleina. Nat King Cole ja Stubby Kaye nivovat elokuvan tapahtumia yhteen ilmestymällä aina välillä laulamaan "Paukkurauta-Katin balladia". Kaiken muun aikoinaan todella suositussa elokuvassa (yksi 1960-luvun suosituimpia elokuvia Yhdysvalloissa!) voisi kuitenkin unohtaa, muttei revolverisankari Lee Marvinia, joka horjuu likaisissa Superhessu-kalsareissaan osumatta pyssyllä edes ladon oveen.
Anssi Hynynen

Joshua Logan: Kultarynnäkön iloiset päivät (Paint Your Wagon, 1969)
Käsikirjoitus: Alan Jay Lerner
Kultarynnäkön iloiset päivät on Lernerin ja Frederic Loewen Broadway-musikaalin suurisuuntainen elokuvasovitus, jota on luonnehdittu "katastrofaalisen huonoksi". Tällöin unohdetaan kuitenkin, että yleisöllä saattaa olla muitakin motiiveja katsoa elokuvaa kuin taidenautinto. Voi hyvin olla, että elokuvasta olisi saanut aikaiseksi tiukemmankin paketin - mutta tällainen on täysin yhdentekevää jorinaa sen rinnalla, miten hauskaa katsojalla parhaimmillaan on. Elokuvan huikeinta antia on Ben Rumsonia esittävä Lee Marvin, jonka mörisemä "Wand'rin' Star" nousi listaykköseksi monissa maissa. Myös Clint Eastwood esittää pari laulua elokuvassa ("I Talk to the Trees", "I Still See Eliza"), mutta ymmärrettävästä syystä niistä ei tullut hittejä. (Okei: se ymmärrettävä syy on Clintin lauluääni.) Elokuvan hauskuus on osaltaan aitoa perustuen Marvinin sanailuun avioliitosta ja juopottelusta. Toiselta puolen elokuvassa on camp-henkeä, joka pelastaa kuivemmat kohtaukset (toisin sanoen kohtaukset ilman Lee Marvinia). Tämä harvinainen keitos onnistuu viihdyttämään - tosin näin ei käynyt TV-sarja Simpsoneissa, jossa Bart ja Homer pettyivät pahoin vuokrattuaan elokuvan odottaen veristä välienselvittelyä Marvinin ja Eastwoodin välillä. "Nehän laulavat! Mikseivät ne tapa toisiaan?!!"
Anssi Hynynen

Burt Kennedy: Varokaa sheriffiä (Support Your Local Sheriff! 1969)
Käsikirjoitus: William Bowers
James Garnerin esittämä sankari on "matkalla Australiaan" ottaessaan vastaan sheriffin työn kultaryntäyskaupungissa. Heti kärkeen hän pidättää häijyn maanomistajan (Walter Brennan) nuorimman pojan (Bruce Dern) ja palkkaa apurikseen kaupungin juopon (Jack Elam). Joan Hackett esittää kaupungin pormestarin villikkotytärtä, jonka Garner näkee ensi kerran pääkadulla harrastamassa mutapainia. Käsikirjoittaja William Bowers on kertonut, että hänellä oli päähenkilö hallussaan heti kun hän keksi, että mies on vain läpikulkumatkalla. Niin sankari voi tarkkailla kaupungin kaistapäisten asukkaiden tempauksia sivullisen silmin, vaikka omakin henki on välillä hyvin löyhässä. James Garner oli tällaiseen osaan juuri omiaan. Muutkin näyttelijät vetävät osansa hyvin, etenkin Jack Elam, ja Burt Kennedyn ohjaus pitää hyvin yllä käsiksen kieli poskessa -meininkiä. Koko ajan ollaan olevinaan tosissaan, vaikka tapahtuisi kuinka uskomattomia. Huippukohtauksia: Brennan tulee hakemaan aseen voimalla poikaansa pois vankilasta, ja Garner työntää sormensa Brennanin revolverin piippuun. Dern auttaa työmiestä muuraamaan kalterit paikoilleen selliin, jossa hän itse on vankina. Kesken lopputulitaistelun Garner huutaa tilanteen seis, ylittää kaikessa rauhassa kadun ja huutaa taas: "Jatkakaa!"
Tapani Bagge

Mel Brooks: Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles, 1974).
Käsikirjoitus: Brooks, Richard Pryor, Andrew Bergman, Norman Steinberg, Alan Uger, Gene Wilder
Tehtyään menestyksekkäästi selvää musikaalikulttuurista (Kevät koittaa Hitlerille) Mel Brooks survaisi parodiavatkaimensa lännenelokuvien genretaikinaan ja lisäili höttöön kaksin kourin omia rusinoitaan. Frankie Lainen jyhkeällä tunnarilla ja reippailla ruoskaniskuilla käynnistyvä "Liekehtivät satulat" on ytimeltään yleispätevä ja estottomasti eri tyylilajeissa piehtaroiva Hollywood-satiiri, jonka ympärille on rakenneltu keinotekoisia western-kulisseja toistensa sisään. Elokuva viihdyttää yllättävillä assosiaatioilla (avainidea: musta mies perinteisen heinähattulan sheriffinä), julkihävyttömällä huumorilla ja rakastettavilla genreviitteillä. Koko burleski huipentuu kulissien revetessä ja western-roolipossen purkautuessa studiokaupunkiin. Vitsikkäiden gagien tiheydessä Villiä hurjemman lännen kuudestilaukeavat häviävät uudemmille konekivääri-spoofeille, mutta tietyt harkitun koomiset näyttelijäsuoritukset korvaavat pikatahdin. Harvey Korman on ainutlaatuisen kiero lakikonna ja Gene Wilder tarkan replikoinnin revolverisankari. Cleavon Littlen afroamerikkalainen cool sotii tarkoituksellisen rehvakkaasti vanhan lännen ja b-länkkärien (Randolph Scott! Richard Dix!) juntti-ihanteita vastaan. Madeline Kahnin germaanisen seksikäs kapakkalintu on ihastuttavan ikävystynyt erotomaani. Parodisen latauksen määrästä ja laadusta kielii sekin, että tv-versiossa siistittiin kielikuvia ja yksityiskohtia aina pieruefektejä myöten yli 60 eri kohdassa. Brooks kuitenkin pitää väsymättömästi vikuroivan komedian rönsyilevällä reitillään John Morrisin mahtipontisen musiikin ja itsensä hilpeästi tuhoavan juonikuvion avulla.
Asko Alanen

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1989)
Käsikirjoitus: Bob Gale
Harvoin sattuu, että hittielokuvan toinen jatko-osa pesee molemmat edeltäjänsä. Näin kuitenkin kävi ikuisen teinin Michael J. Foxin tähdittämälle Paluu tulevaisuuteen -sarjalle, jonka (ainakin toistaiseksi) viimeisessä osassa aikamatkustaja sinkoutuu vuoteen 1885 - ja joutuu välittömästi verenhimoisten intiaanien takaa-ajon kohteeksi missäs muualla kuin Monument Valleyssa, John Fordin maisemissa! Siinä missä suurin osa westernparodioista aikoinaan ivaili kaavamaisempia B-elokuvia ja niiden korkeahattuisia ja -moraalisia sankareita, ottaa Zemeckisin elokuva nykykatsojalle tutut, järeämmät aseet käyttöön. Peläten esiintyä omalla nimellään tulevaisuudesta tullut sankari esittäytyy Clint Eastwoodiksi. Sekä lännenelokuvan, komedian ja science fictionin yhditävässä elokuvassa hauskaa revitään monista kliseistä, kuten kapakkatappelusta, viskin juonnista ja etenkin kaksintaistelusta. Vanhoista tutuista western-kasvoista elokuvassa näyttäytyy Harry Carey, Jr. Vaan kuinka on: pärjääkö televisiosta lännenelokuvia katsonut nuori Villissä Lännessä?
Anssi Hynynen

Erotuksena Mannin ja Stewartin aikaisemmista töistä Lockhart ei ole erityisen moniulotteinen henkilö, vaan pikemminkin hiljainen sankari kosto mielessään. Vivahteikkaammaksi hahmoksi osoittautuu Kennedyn Hansboro, jonka konnuuksia motivoi tukahdutettu halu voittaa isäpuolen hyväksyntä. Tällaisiin rooleihin Kennedy oli omiaan.

Anssi Hynynen