Salama-Santeri

Parivaljakko William Hanna (1910-2001) ja Joseph Barbera (1911- ) hallitsi tv-animaatiomarkkinoita 1950-luvun lopulta kolmisen vuosikymmentä eteenpäin: uralle mahtuu pitkälle toistasataa sarjaa. Nimellisesti he ovat yhä yhtiön keulakuvia, vaikka omistussuhteet ovat muuttuneet: ovathan he tavallaan tv-piirrettyjen isiä siinä muodossa kuin lajityyppi yhä nykyään tunnetaan.

Vaikka yhtiön osuus on tv-puolella yhä vahva, ei pidä unohtaa että Hannalla ja Barberalla oli tuota ennen pitkä ura teatterianimaatioiden, erityisesti Tom ja Jerry -sarjan parissa. He vastasivat yhteistyössä lähes kaikista sarjan elokuvista vuodesta 1940 aina 50-luvun loppupuolelle.

Parivaljakon toinen osapuoli William Hanna tuli animaatioalalle täysin ummikkona vuonna 1931. Hän pääsi Harman & Ising -studion palvelukseen, sekä tarinapuolelle että animaattoriksi. Harman & Ising valmistivat piirrettyjä MGM-yhtiölle. Heidän elokuvansa olivat tunnettuja söpöydestään ja pikkuherttaisuudestaan.

MGM perusti oman animaatio-osaston vuonna 1937, tuottajaksi valittiin huumorintajuttomaksi mainittu Fred Quimby. Hanna pyrki sen palvelukseen ohjaajana. Ensimmäinen yritys osoittautui kuitenkin epäonnistuneeksi, ja Hanna palasi tarinanikkariksi. Joseph Barbera toimi puolestaan useissa eri studioissa ennen MGM:lle siirtymistään: kokemus oli karttunut mm. Van Beurenin, Paul Terryn ja Fleischer-veljesten palveluksessa.

Kuten Hanna, myös Barbera toimi tarinoiden kehittelijänä: hänen valttinaan oli nopea ja taitava tilanteen ja tunnelman keksiminen. Hannan ja Barberan yhteistyö alkoi vuonna 1940, jolloin ensimmäinen Tom ja Jerry -piirretty Puss Gets the Boot valmistui - tosin elokuva kreditoitiin vielä Rudolph Isingin nimiin. Työnjako pysyi alusta alkaen muuttumattomana: tarkan ajoituksen taitaja Hanna toimi ohjaajana. Barbera, jolla oli hyvä komediantaju ja silmää gageille, käsikirjoitti elokuvat.

Hanna ja Barbera kuuluivat ns. averyläiseen koulukuntaan, vaikka tavallaan kilpailivatkin tämän kanssa - MGM tuotti molempien elokuvat. Tuottaja Quimby piti vain enemmän kissan ja hiiren seikkailuista kuin Averyn töistä ja antoi Hannalle ja Barberalle suuremmat budjetit. Nämä oppivat kuitenkin Averyltä paljon, mm. väkivallan viemisen äärimmäisiin sfääreihin, yli kaiken reaalisuuden.

Vaikka Tom ja Jerry -sarja menestyi hyvin, alan yleiset taloudelliset pakotteet astuivat kuvioon 50-luvun alussa, kilpailu televisiota vastaan oli kova. Animointia jouduttiin yksinkertaistamaan, ja elokuvien kestoa lyhennettiin. MGM päätti sulkea animaatiostudionsa vuonna 1957 heikentyneiden markkinoiden johdosta.

Hanna ja Barbera olivat keksineet jo tuolloin "limited animation" -systeemin: kuinka tehdä halvalla animaatiota tv:n tarpeisiin. He koettivat esitellä ideaa MGM:lle, mutta yhtiö ei kiinnostunut hankkeesta. Parivaljakko esitti ajatuksen Columbia Picturesille, joka kiinnostui siitä ja antoi tekijöille mahdollisuuden toimia omana yhtiönä.

Mitä "limited animation" sitten tarkoittaa? Yksinkertaistettuna sitä, että animaatiosta tuli toistolle perustuvaa mekaanista liukuhihnatyötä. Piirrokset ja taustat numeroitiin ja käytettiin yhä uudelleen vähimmin mahdollisin muutoksin, jos niitä oli ollenkaan. Hahmot olivat pelkistettyjä, eikä elokuvan hauskuus pohjannut enää toiminnalle, kuten ennen, vaan puheelle. Animaatio kaavamaistettiin, taloudellisuus voitti taiteelliset pyrkimykset.

Pian Hanna ja Barbera valmistivat televisiolle viikossa enemmän animaatiota kuin ennen teattereita varten vuodessa. Kun ennen tarvittiin kuuden-seitsemän minuutin teatteripiirrettyyn keskimäärin 6 000 piirrosta, tehtiin nyt puolituntinen televisioshow kolmellatuhannella. Televisionkatsojat eivät valittaneet.

Toisaalta Hannan ja Barberan ensimmäiset televisiotyöt eivät olleet kovin huonoja, vaikkeivät vetäneetkään vertoja Tom ja Jerry -sarjalle. Alkuvaiheessa käsikirjoituksiin kiinnitettiin verrattain suurta huomiota: niitä laati mm. pitkään Chuck Jonesin kanssa työskennellyt Michael Maltese. Samoin sarjojen verbaalikomiikka oli hauskanpuoleista eikä ollut lukkiutunut vielä itseään toistavaksi.

Yhtiön ensimmäisiä tv-sarjoja olivat eläinmaailmaan sijoittuvat Hakki-koira (Huckleberry Hound), Jogi-karhu (Yogi Bear) ja Salama-Santeri (Quick Draw McGraw), jotka lanseerattiin kuvaruutuun vuosina 1958-59. Pitkän perinteen mukaisesti ne olivat komediallisia eläinsarjoja, hahmoille annettiin inhimilliset luonteenpiirteet. Meilläkin ne tulivat tutuiksi varsin tuoreeltaan sekä televisiossa että sarjakuvamuodossa Retu-lehdessä. Lännentematiikkaan näistä sarjoista liittyy Salama-Santeri. Alkuperäissarjaan The Quick Draw McGraw Show kuului nimiohjelman lisäksi kaksi muutakin osiota, jotka kaikki parodioivat tuolloisia tv:n näytelmällisiä sarjoja: Pikku Haukku ja Iso Haukku (Augie Doggie and Daddy Doggie) tilannekomedioita sekä Nuusku ja Lörppö (Snooper and Blabber) etsiväsarjoja.

Salama-Santeri oli tuoreeltaan suosittu, se nimitettiin jo ensimmäisenä vuonnaan Emmy-ehdokkaaksi lastenohjelmien kategoriassa. Sarjan idea kantoi tuoreeltaan kolme vuotta, 45 episodin verran. Hidasjärkinen, mutta moukan tuurilla pärjäävä hevoshahmoinen sheriffi Salama-Santeri tunaroi niin menneessä kuin nykyajassa apunaan pieni aasi Baba, joka selvitti tapaukset useammin kuin itse varsinainen lainvartija. Asetelma nojaa perinteiseen b-westernien sankari ja sidekick -kuvioon, uutta särmää siinä ei juuri ole. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Salama-Santeri on sarjakuvassa huomattavasti terävämpi veikko kuin tv:ssä.)

Salama-Santeri -piirrettyjen komiikka pohjaa paljossa toistolle - mikä on "limited animation" -tuotantojen helmasynti ylejäänkin. Jos tarinoissa onkin hetkin ideanpoikasta, niin mekaaninen piirrostyö latistaa sen. Tarinoiden rytmitys ontuu, erityisesti jos vertaa niitä Hannan ja Barberan Tom ja Jerry -sarjaan: enimmäkseen luotetaan sanallisiin sutkauksiin, jotka lypsetään kuiviin.

Episodit hyödyntävät monesti kertojaa, joka pitää suoraan yhteyttä episodien henkilöihin. Tuossa mielessä Salama-Santerissa on metaelokuvan piirteitä. Sivuhahmot ovat monesti kiinnostavampia kuin itse Salama-Santeri ja Baba: nokkelin keksintö lienee vihikoira, joka vaipuu hurmoksiin aina keksin saadessaan. Lajityypin laveampaa tuntemusta edustaa puolestaan se, että silloin tällöin tarinoissa seikkailee Santerin alter ego El Kabong, parodia tuolloin samaten tv:ssä suositusta Disneyn tuottamasta Zorrosta.

Salama-Santerin suurin suosio ajoittuu samaan ajankohtaan kuin television lännensarjojen yleensä, 60-luvun alkupuolelle. Sittemminkin hahmot ovat putkahtaneet esiin sivurooleissa yhtiön lyhytikäisemmissä sarjoissa ja tv-elokuvissa. Myöhempinä vuosina sheriffioriin vankempi alue oli silti sarjakuvissa.

Sauli Pesonen