Ken Parker
Ken Parker ilmestyi Semicin
julkaisemana pokkarisarjana Suomessa vuosina 1980-87,
mutta jäi ehkäpä texwillermäisen ulkoasunsa
vuoksi laatusarjojen ystäviltä huomaamatta.
Yksioikoisista toimintawesterneistä pitäviin ei
tämä monitasoisempi lännensarja uponnut, eivätkä
esimerkiksi Blueberryn kaltaisen sarjan ystävät
koskeneet italialaisen tusinapokkarin näköisiin
kirjoihin.
Se on sääli, sillä Ken Parker on yksi maailman
parhaimmista lännensarjoista, ellei jopa paras.
Blueberry loppujen lopuksi melko tavanomaisine
seikkailutarinoineen jää vertailussa toiseksi.
Villi Länsi tuntuu aiheena läpikolutulta ja tuo
mieleen pelkkiä luutuneita kliseitä. 1970-luvun
puolivälissä alkanut italialainen Ken Parker on
piristävä poikkeus realististen lännensarjojen
joukossa (niin kuin nyt esimerkiksi Tex Willeriä
voisi ihan vakavalla naamalla mennä väittämään
realistiseksi).
Ken Parkerin parhaimpana valttina ovat
todentuntuiset, historiallisesti uskottavaan taustaan
istuvat, huumorilla maustetut tarinat ja tavallista
kompleksisemmat ihmiskuvaukset. Päähenkilökään
ei ole samanlainen yksioikoisen sankarillinen tai
ylivoimainen hahmo kuin Willer tai Blueberry.
Käsikirjoittaja Giancarlo Berardi
tuntee aiheensa ja antaa parhaimmillaan virikkeitä
yhteiskunnallisiin ja moraalisiin pohdintoihin.
Sarjan piirtäjä Ivo Milazzo
piirtää valokuvamaisesti, vaikka viiva onkin
luonnosmaisen rentoa. Hän osaa kuvilla kertomisen
taidon, tarina soljuu eteenpäin kuin vuoristopuro
kalliovuorilla (lännen kielikuva). Milazzon
vesivärein maalaamat kansikuvat ovat yksin nekin
ihailtavia.
Valitettavasti Berardi ja Milazzo eivät tehneet
sarjan kaikkia jaksoja, ja se on Ken Parkerin heikko
lenkki, joukossa on varsin tavanomaisiakin kirjoja.
Muut piirtäjät ja kirjoittajat (mm. Giancarlo
Alessandrini, Bruno Marraffa piirtäjinä
tai Maurizio Mantero sekä Tiziano
Sclavi kirjoittajina) eivät yltäneet kovin
huimaaviin tuloksiin.
Suomeksi ilmestyi 44 pokkarikokoista, satasivuista
kirjaa ennenkuin kustantaja luovutti. Italiassa
näitä pokkarikokoisia Parkereita ilmestyi 59
kappaletta. Värillisiä albumimuotoisia Ken Parkerin
seikkailuja ilmestyi useita kymmeniä vuosina
1992-98. Niistä yksi saatiin suomeksi nimellä Verta
lumessa 
(Un alito di ghiaccio). Sarja julkaistiin
alunperin jatkotarinana Comic Art -sarjakuvalehden
numeroissa 37-40 vuosina 1987-88.
Mikään todella suuren yleisön suosikki ei Ken
Parker italiassakaan ole, pokkarit eivät
sielläkään uponneet Texeihin ja Zagoreihin
tottuneisiin sarjakuvien normaalikuluttajiin.
Vuonna 1984 ilmestyi viimeinen pokkarimuotoinen Ken
Parker. Huolimatta Berardin aikaisemmasta
ilmoituksesta, jonka mukaan päähenkilö kuolee
sarjan viimeisessä osassa, Ken jää loppusivuilla
eloon. Selvää siis oli, että Parkerin tarina tulee
jatkumaan. Sarja jatkuikin jatkosarjoina eri
lehdissä ja erikoisalbumeina ilman
julkaisuaikatauluihin sitoutumisen paineita.
Vierailevia piirtäjiä tai käsikirjoittajia ei
siten tarvittu.
Uusi Ken alkoi Orient Express
-sarjakuvalehdessä 1985 jatkotarinana Un
principe per Norma, jonka kestoksi tuli
yhteensä 124 sivua. Kaikki eri lehdissä
jatkotarinoina julkaistut Ken Parkerit saatiin
myöhemmin albumeina.
Vuonna 1989 Milazzo ja Berardi perustivat oman
kustantamon Parker Editoren huolehtimaan
sarjojen uudelleenjulkaisuista. Tietysti myös uusia
jaksoja ilmestyi.
Vuonna 1992 Parker Editore aloitti isokokoisen Ken
Parker Magazinen julkaisemisen, jossa nimikkosankarin
jatkotarinoiden lisäksi ilmestyi muitakin
sarjakuvia.
Varsin pian, 1994, KP-magazine joutui kuitenkin
siirtymään vakavaraisemman kustantamon (Parkerin
alkuperäisen) Sergio Bonelli Editoren
leipiin. Lehti pysyi muuten samana, mutta
sarjakuvavalikoimiin tuli lisäystä Bonellin tallin
suosikeista (Dylan Dog, Martin Mystere).
Parin vuoden kuluttua lehti kuitenkin lopetti.
Harvoin ilmestyvät erikoisalbumit (KP Collezione)
pitivät sarjaa hengissä.
Viimeisin Ken Parker (Faccia di Rame) ilmestyi 1998,
mutta ehkä jatkoa on luvassa.
Pitkä pyssy
Ken Parkerin hahmo sai paitsi ulkonäkönsä Robert
Redfordilta, myös vaikutteita tämän
esittämästä roolihahmosta Jeremiah Johnson
Sidney Pollackin samannimisessä
elokuvassa vuodelta 1972. 
Alunperin Kenin nimeksi piti tulla filmin kanssa samalta
kalskahtava Jebediah Baker.
Muutoinkin lähestymistapa lännen aiheisiin oli
uuden "social western" -tyyppisten
amerikkalaiselokuvien kaltainen. Mutta siinä missä
nuo elokuvat rikkoivat viimeisetkin sankarimyytit ja
legendat, oli Ken Parker ehkä hivenen pehmeämpi.
Aikakauden amerikkalaiselokuvien tapaan intiaanien
kuvaukseen ja alkuperäiskansan kohtaloon lännen
valloituksessa kiinnitettiin erityistä huomiota.
Esimerkiksi kenraali Custerin hahmo
intiaanien ylimielisenä tappajana saa monimielisen
tulkintansa tarinassa, joka lainaa rakenteensa Conradin
Pimeyden sydämestä (Kenraalin legenda
- 2/85). Custeria ei voi luonnehtia yksinomaan
pahaksi henkilöksi, tarinan myötä hänestä
löytyy pehmeitä ja traagisiakin puolia.
Italowestern ei näytä vaikuttaneen sarjan
tekijöihin, kuten Jean Giraudiin ja
Jean-Michel Charlieriin, Blueberryn
luojiin.
Itse nimihenkilö Ken Parker "pitkä pyssy"
(liikanimi tulee hänen mukanaan kantamastaan
vanhasta Kentucky-kivääristä) on, kuten sankarin
kuuluukin, pienten ja alakynteen jäävien puolella
oleva hyväntahtoinen henkilö. Hän ei kuitenkaan
ole yksioikoisen hyvä, erehtymätön tai muutoinkaan
staattinen hahmo. Hän oppii virheistään, jos oppii
- kasvaa ihmisenä, muuttuu sarjan aikana. Kenin
hahmo 1800-luvun lopun valkoihoisena miehenä on
kuitenkin ehkä hivenen liian 1900-lukulaisen
liberaali ja suvaitseva. Toisaalta, sankarin on
oltava aina jollakin tavalla poikkeusyksilö.
Hiukan huvittavilta ovat tuntuneet muutamat
(lähinnä amerikkalaiset) arviot Kenin
henkilöhahmosta eriskummallisena hahmona ja
antisankarina. Jos lännensarjakuvan sankari on
hiukankin Tex Willeriä realistisempi ja
inhimillisempi, niin siinäpä riittävästi aineksia
antisankariksi.
No, jonkinlaiseen antisankarille sopivaan tyyliin Ken
on toiminut elantoaan hankkiessaan monenlaisissa eri
työtehtävissä, valaanpyytäjänä,
turkismetsästäjänä, armeijan tiedustelijana
(tyypillisin lännensarjojen sankareiden ammatti?),
nyrkkeilijänä, näyttelijänä, tukkilaisena jne.
Kaikki on tosin esitetty suhteellisen autenttiseen
tyyliin, Berardi ja Milazzo ovat olleet selvillä
ajan tavoista ja toimista.
Ensimmäiset kymmenkunta kirjaa muodostivat melko
yhtenäisen jatkumon, Kenin etsiessä ystävänsä
surmaajaa. Tuolloin sarja ei esitellyt vielä
kaikkein terävintä puoltaan, mutta jakso jaksolta
sarja erkaantui tavanomaisista lännensarjakuvien
malleista.
Uudet tuulet vanhoissa lännen maisemissa
Ken Parker tarttui aiheisiin, joihin lännensarjat
eivät olleet aiemmin koskeneet. Vanhojakin
lännensarjojen vakioaiheita käsiteltiin uusilla
tavoilla, tuoreista näkökulmista. Rasismi,
homoseksualismi, väkivalta, Amerikan
alkuperäisväestöjen riisto, tasa-arvo ja naisten
emansipaatio olivat monien tarinoiden aiheina
(löytyykö Tex Willeristä?). Suvaitsevainen humaani
ilmapiiri on yleisesti tämän sarjan kantavana
voimana.
Intiaaneja kuvataan läheltä Kenin asuessa heidän
joukossaan (Chemako, hän joka ei muista -
5/80). Intiaaneista ei muodosteta yhtenäistä
harmaata joukkoa, joiden ainoa tehtävä on
hyökätä valkoisten kimppuun, eikä heitä
lähestytä sen enempää idealisoivaankaan (new-age)
sävyyn. Intiaaneissakin on eroja, yksilöitä,
heimoja. Ihmisiä kaikki tyynni, punaisia tai
valkoisia, vain tavat ja kulttuuri ovat erilaisia.
Jos sarjan muutama ensimmäinen kirja oli vielä
melko tavanomaista italosarjis-westerniä, alkoi jo
sarjan neljäs jakso (Salaperäinen muukalainen
- 4/80) tehdä pesäeroa entiseen. Hieno esitys toden
ja sepitteellisen taitavasta yhteenkietomisesta.
Kyseinen jakso kertoo 1800-luvun jälkipuoliskon
"intiaani-ongelmasta" lännensarjakuvissa
aiemmin näkemättömään tapaan. Tarinassa kuvataan
1870-luvulla intiaaniasiamiehenä Washingtonin
senaatissa toiminutta Seneca-intiaani Ely
Donehogawaa (1828-95). Donehogawa oli
toiminut sotilaana ja upseerina Yhdysvaltain
sisällissodassa ja tosiaankin tuntenut Presidentti Grantin.
Mikä hämmästyttävintä; Donehogawan
"valkoinen" nimi oli Ely Samuel Parker (!).
Tarina kuvaa intiaaniasioihin ja maanomistuksiin
liittyvää poliittista juonittelua, joka kuvataan
yhtä petolliseksi ja likaiseksi kuin "vanha
kunnon" selkään ampuminen.
Oikea Donehogava kirjan hahmosta poiketen kuoli tosin
rauhallisesti kotonaan vanhuuden vaivoihin.
Nurin ja oikein (6/85) puolestaan käsitteli
dekkaritarinan ohessa homoseksualismia asiallisesti
ylilyönteihin tai paisutteluihin sortumatta. Aihe ei
tunnu päälleliimatulta tai "tilatulta",
vaan istuu tarinaan luontevasti. Nykyään
homoseksualismi aiheena ei ole sarjakuvissa
mitenkään harvinainen tai tavaton, mutta on
muistettava että kyseinen Ken Parkerin jakso on
tehty lähes kaksi vuosikymmentä sitten.
Tekijät
 Giancarlo Berardi, Syntynyt 15. 11. 1949 Genovassa.
 Ivo Milazzo, Syntynyt 20. 6. 1947
Molempien sarjakuvallinen debyytti oli vuonna 1970
yhteistyönä ilmestynyt kauhutarina Il Cieco
(Sokea). Alun alkuaan Berardi oli yliopistossa
opiskellessaan kiinnostuneempi kaunokirjallisudesta,
näyttelemisestä ja rockmusiikin esittämisestä!
Sekalaisia käsikirjoituksia syntyi 1970-luvun alusta
lukuisiin suosittuihinkin sarjakuviin, kuten isoille
kustantamoille tuohon aikaan oli tapana tehdä,
nimettömänä. Kaikki tyylit huumorisarjoista,
realistisiin seikkailusarjoihin kuten Diabolic
(jos sitäkään nyt voi kovin realistisena pitää)
tulivat tutuiksi.
Käydessään amerikassa 1971 Berardi näytti
joitakin kauhutarinoitaan John Romitalle
(sr.) joka oli niistä sen verran
kiinnostunut että tarjosi tälle yhteistyötä
kanssaan Marvelin leivissä, jos hän jäisi
USA:an asumaan. Berardi palasi kuitenkin takaisin
Italiaan saattaakseen opintonsa päätökseen. Hänen
väitöskirjansa Sociologia del romanzo
poliziesco käsitteli poliisiromaania
-(dekkareita?).
Milazzo piirsi 1973 pari Disney-sarjaa
Topolino-lehdelle ja yllättäen toinen niistä on
suomennettukin. Aku Ankan taskukirjan numerossa 61
julkaistun Kadonnut Ankkalinna-sarjan tekee
erityisen mielenkiintoiseksi se, että sen on
käsikirjoittanut Teräsmiehen toinen luoja Jerry
Siegel!
Yhdessä Berardin kanssa syntyi 1974 sitten Ken
Parker Bonelli-kustantamolle (tuolloin Editoriale
Cepim).
Suomessa  Tumac-lehdessä
julkaistu kuusiosainen minisarja Tiki syntyi
Giornalino-lehdelle 1976.  Tiki onkin ainoa syy ostaa
nuo muutamat Tumacit. Kenties Tikin henkilöhahmojen
ja aiheiden lastensarjakuvalle poikkeuksellisen
aikuinen käsittelytapa sai Giornalinon kustantajan
hermostuneeksi ja pyytämään tekijöitä muuttamaan
sarjaa yksinkertaisemmaksi, josta Berardi ja Milazzo
kieltäytyivät ja sarja loppui.
Seikkailujen mies
-albumisarjaan (Un uomo un'avventura)
Milazzo ja Berardi tekivät värialbumin L'uomo delle
Filippine 1980. Tätä albumisarjaa saatiin suomeksi
neljä, mutta parhaat, kuten tämä Berardin ja
Milazzon Mies Filippiineiltä, jäivät
kääntämättä.
Berardi kirjoitti Parkerin ohessa myös
novellimuotoisia tarinoita ja pidempiäkin
jatkosarjoja Orient Express -sarjakuvalehdelle.
Aivan 90-luvun alkupuolella syntyi käsikirjoitus
jopa Tex Willeriin.
Palkinto (ANAFI) parhaana italialaisena
sarjakuvakäsikirjoittajana 1993.
Ken Parkerin ollessa nyt jäissä Berardi on
keskittynyt uuteen sarjakuvaansa Julia,
jonka alku merkitsi myös taukoa Milazzon kanssa
työskentelyssä, joka toivottavasti päättyy pian.
Myös Milazzo on tehnyt Tex Willeriä, ei tosin
Berardin käsikirjoitukseen. Nizzin
käsikirjoitukseen syntyi sarja Sangue sul Colorado
1999.
1992 Milazzo kokosi ympärilleen nuoria avustajia (Joseph
Barbati, Pasquale Frisenda, Massimo Bertolotti, Laura
Zuccheri) muodostaen ryhmän Studio IM.
Myös Milazzo on useasti palkittu (ANAFI-palkinto
2000).
check links:
 Ken Parkerista (italiaksi):
http://www.ubcfumetti.com
Tietoa monista italialaisista sarjoista kuten Tex, Zagor
yms...
David B. Kelleyn ylläpitämältä sivulta tietoa Ely
Donehogawasta (Parker!):
http://hawk.hama-med.ac.jp/dbk/parker.html
Yleisesti italialaisista sarjakuvista suomenkielellä
Kalaksikukon artikkelissa Timo Raita:
http://www.iwn.fi/kk/artikkel/fumetti2.htm
ANAFI = Associazione Nazionale Amici del Fumetto e
dell'Illustrazione :
www.arcire.org/anafi/
|
Designed by Qick-IT