Lee Marvin

Sanoille "commanding presence" on vaikea löytää suomenkielistä vastinetta – suora käännös olisi "vaikuttava" tai "käskevä läsnäolo". Elokuvan maailmasta käsitteelle löytyy kuitenkin helposti tyhjentävä esimerkki: jokainen, joka on nähnyt vaikkapa vain yhden Lee Marvinin elokuvan, tietää miten pelkkä vilahduskin hänestä riittää kantamaan kohtauksen.

Lee Marvin esiintyi parissakymmenessä lännenelokuvassa, useimmiten konnan roolissa kuten Liberty Valancena John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962). Hän sai Oscarin juopon revolverisankarin roolista lännenkomediassa Paukkurauta-Kati (Cat Ballou, 1965).

Lee Marvin syntyi New Yorkissa 19. helmikuuta 1924. Hänen äitinsä oli sukua George Washingtonille, ja hänen mainosalalla toiminut isänsäkin pystyi laskemaan sukunsa taaksepäin aina 1600-luvulle asti. Lee ei antanut suurten sukujuurtensa häiritä, vaan häiriköi nuorempana tunnetuin seurauksin: hänet erotettiin useasta koulusta. Eräs opettaja muisteli häntä myöhemmin kirjeessä: "Leikkipyssy aina kädessä tai taskussa. Cowboy-ampumis-leikit olivat jokapäiväisiä ja realistisia."

Milloin Leellä ei ollut pyssy kourassa, oli siinä onkivapa. Woodstockissa ja Floridassa vietettyinä kesinä nuori Lee Marvin rakastui kalastamiseen. Hän sanoi kerran puoliksi tosissaan tekevänsä elokuvia vain rahoittaakseen kalastusharrastuksensa. Hän ei ollut pelkkä sunnuntaikalastaja: hän opetti toisen vaimonsa Pamelan kalastamaan, ja tämä sai koukkuunsa 607-kiloisen miekkakalan. Saaliillaan Pamela piti hallussaan maailmanennätystä useita vuosia.

Lukion Lee kävi benediktiiniluostarissa Floridassa. Hän harrasti yleisurheilua, erityisesti keihäänheittoa. Hänen opettajansa kertoi hänestä sittemmin: "Lee Marvin ei ollut St.Leon paras oppilas kautta aikojen, eikä hän ollut huonoinkaan. Mutta hän oli pirunmoisin." 1969 koulu myönsi hänelle kunniatohtorin arvon, vaikkei hän ollut käynyt kouluaan loppuun. Kymmenen vuotta myöhemmin hänen nimensä kuitenkin poistettiin koulun makuusalista, joka oli nimetty hänen mukaansa. Syynä eivät olleet Leen rajut elokuvaroolit, vaan 70-luvulla käyty elatusoikeudenkäynti.

Leen koulu keskeytyi hänen värväytyessään merijalkaväkeen alkuvuodesta 1943. Hän taisteli Tyynenmeren sotanäyttämöllä, kunnes haavoittui proosalliseen paikkaan: luoti lävisti paitsi hänen lompakkonsa, myös hänen molemmat pakaransa.

Lee sanoi haastattelussa 1986 soveltaneensa merijalkaväessä oppimaansa näyttelijänä: "Opittu kuri mahdollisti toiminnan taistelussa riippumatta siitä, millainen olo sinulla oli. Opimme työskentelemään yhdessä, harmonisesti – juuri sitä tarkoittaa usein väärinymmärretty ilmaus "gung ho". Kaikki tämä toimii myös näyttelemisessä."

Sodasta palattuaan Lee Marvin ryhtyi putkimieheksi. Hän korjasi viemäriä Maverick-teatterissa lähellä Woodstockia, kun esityksen – lännenkomedia Roadsiden – päätähti sairastui. Joku tiesi Leen näytelleen kouluvuosinaan ja oli sitä mieltä, että tämä olisi sopiva esittämään rehvastelevaa teksasilaista, joka panee humalapäissään kaupungin sileäksi. Tuntemattomasta näyttelijästä on harvoin esitetty todempaa arviota.

Maverick-teatterista alkoi Leen nopea nousu maineeseen: ensin Broadwaylle ja sieltä Hollywoodiin. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli Henry Hathawayn ohjaus Laivaston nerot (You're in the Navy Now, 1951), jossa nähtiin ensimmäistä kertaa valkokankaalla myös Charles Bronson. Tarinan mukaan Hathaway kysyi elokuvaan pyrkineeltä Leeltä, osasiko tämä näytellä. Lee vastasi kysyen: "Osaatko itse ohjata?" Hän sai roolin.

Jo muutaman elokuvan jälkeen hänen nimensä alettiin kirjoittaa isolla julisteissa, ja Lee Marvinin legenda alkoi syntyä. Näissä ensimmäisissä elokuvissa Leen roolihahmot olivat poikkeuksetta lain nurjalla puolella – muistettavimpina nuori pyssymies John Hustonin Gangsterikuninkaassa (Big Heat, 1953) ja Chino Stanley Kramerin Hurjapäissä (The Wild One, 1953). Chinon roolia varten Lee opetteli ajamaan moottoripyörällä osallistuen myöhemmin myös kilpailuihin yhdessä ystävänsä Keenan Wynnin kanssa. Monet Leen varhaisista elokuvista olivat westerneitä: Hopeakaupungin sheriffi, Fort Kingin petturi, Kapinoitsijat, Punaisen taivaan alla.

Parhaat Lee Marvinin lännenelokuvista 1950-luvulla olivat Budd Boetticherin Seitsemän miestä jäljellä (Seven Men from Now, 1956) ja etenkin John Sturgesin Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1954). Tässä nykywesternissä Lee terrorisoi pikkukaupunkia yhdessä Ernest Borgninen ja Robert Ryanin kanssa, eikä valkokankaalla ole usein nähty yhtä uhkaavaa konnakolmikkoa.

Lee esiintyi myös televisiossa. Hänellä oli oma sarja, M Squad, jossa hän esitti poliisia. Lännenmiehenä hänet nähtiin Wagon Trainissa, Bonanzassa ja Virginialaisessa. Sam Peckinpah ohjasi vuonna 1963 Leetä ja Keenan Wynniä Dick Powell Show'n tunnin mittaisessa nykywesternissä Losers, joka oli niin suosittu, että siitä aiottiin jatkuvaa sarjaa. TV-yhtiö viivytteli niin kauan, että tekijät ehtivät kyllästyä aiheeseen. Lee kieltäytyi sarjasta, vaikka hänelle tarjottiin monivuotista sopimusta ja paljon rahaa. (Hänen kerrotaan ehdottaneen, että sopimuksen tarjoaja työntäisi sen ... no, tiedätte kyllä minne.) Peckinpah sanoi pitävänsä Leestä juuri tuosta syystä: hän olisi itse tehnyt samoin.

1960-luvun alussa Lee esiintyi yhdessä John Waynen kanssa kahdessa lännenelokuvassa. John Fordin ohjaama Mies joka ampui Liberty Valancen (1962) oli mustavalkoista kuvaansa myöten vahva kunnianosoitus mykkäelokuvan ajan westerneille – sillä erotuksella, että näissä oli tuskin nähty yhtä vaikuttavaa roistoa kuin Lee Marvinin Valance. Komeasti pukeutunut, ruoskaa heiluttava Liberty Valance esittää Lännen vapauden ("liberty") laitonta puolta, ja Waynen pientilallinen Tom Doniphon sen peilikuvaa: itsenäistä ja itsepäistä, mutta rehellistä. Reilun pelin Doniphon ampuu kuitenkin Valancea selkään antaakseen tietä "arkajalkojen" Lännelle – James Stewartin Ranse Stoddardille, jonka nousu maineeseen pohjautuu ihmisten luuloon, että hän oli "mies joka ampui Liberty Valancen".

Michael Curtizin viimeinen elokuva Comancheros (1961) oli jo aiemmin parittanut Leen ja John Waynen kovin fordilaisen juomarituaalin ja kapakkatappelun avulla. Komediaa painottava Comancheros on osoitus siitä, millainen merkitys Lee Marvinin suorituksella saattoi olla elokuvalle: Leen esittämä skalpeerattu Crow tapetaan heti kättelyssä ja elokuva saa selvitä ilman häntä, lässähtäen pahasti.

Jos Lee oli varastanut shown Comancherosissa, niin seuraavaa lännenelokuvaansa hän hallitsi kokonaan: Elliott Silversteinin ohjaus Paukkurauta-Kati (Cat Ballou, 1965) jäi historiaan Lee Marvinin juopon kioskikirjasankarin Kid Shelleenin ansiosta. Jane Fonda ja hänen vastanäyttelijänsä Michael Callan vetivät elokuvan läpi Monkees-tyyliin, mutta elokuva kestää silti useammankin katsomisen: kun housut nilkoissa horjuvaa Kid Shelleeniä vaaditaan todistamaan ampumataitonsa, toteaa tämä niin krapulaisen epätoivoisena kuin Lee Marvin vain osaa: "Ei ole pyssyä." Yksi lännenelokuvan loppujen lopuksi harvoista Oscar-patsaista kierähti Lee Marvinin takanreunustalle kuin Kid Shelleen kadulle postivaunujen matkatavaraosastosta.

Lee Marvin oli nyt Hollywoodin parhaiten palkattuja tähtiä. Seuraavassa, huippusuositussa westernissään Saalistajat (The Professionals, 1966) hän käskytti loistavaa näyttelijäjoukkoa keikalla Meksikossa, ja tämän jälkeen hänet nähtiin pääosassa Robert Aldrichin sotaseikkailussa Likainen tusina (The Dirty Dozen, 1967). Hänen oli määrä esittää pääosaa myös Sam Peckinpahin Hurjassa joukossa, mutta vetäytyi projektista.

Hurjan joukon sijaan Lee Marvin esiintyi yhdessä Clint Eastwoodin kanssa suurisuuntaisessa lännenmusikaalissa Kultarynnäkön iloiset päivät (Paint Your Wagon, 1968) saaden roolistaan tuolloin uskomattomat miljoona dollaria. Ben Rumsonin viinaanmenevän veijarin rooli oli kuin kirjoitettu Leelle. Hän lauloi elokuvassa hitiksi tulleen laulun Wand'rin' Star (suom. Toiset on luotuja kulkemaan). Levytys ohitti Beatlesit listoilla, ja nämä lähettivät Leelle kiusoittelevan sähkeen uhaten syrjäyttää hänet ykköspaikalta mitä pikimmiten. (Beatlesit olivat erään tarinan mukaan ottaneet nimensä Leen Hurjapäissä lausumasta repliikistä.)

Hollywoodin tavoista kertoo, että Leen piti saada palkkansa lisäksi elokuvan ja Wand'rin' Star -levyn tuotosta 10 prosenttia, mutta sai molempien suosiosta huolimatta ainoastaan laskun levytysstudiolta. "Kuulkaahan kaverit, tämä menee jo liian pitkälle", vastasi Lee – eikä hänen tarvinnut maksaa laskua. Hän kommentoi asiaa sanoen, että "studioilla oli kaksinkertainen kirjanpito: yhdet kirjat joita sai katsoa, ja sitten ne oikeat!"

Lee oli valmistautunut rooliinsa huolellisesti kuten aina: hän tutustui aikakauden historiaan ja kullankaivuuseen sekä teoriassa että käytännössä. (Tästä oli myöhemmin hyötyä, kun hän osti itselleen kultakaivoksen!) Jack Palancen kanssa Lee Marvin näytteli cowboyta elokuvassa Monte Walsh (1970) – yksi monista aikakauden lännenelokuvista, jotka yhdistivät nostalgian ja autenttisuuteen pyrkimisen. Paul Newmanin kanssa hän esiintyi vuonna 1972 Terrence Malickin kirjoittamassa ja Stuart Rosenbergin ohjaamassa nykywesternissä, jonka suomenkielinen nimi Lännen kovanaamat kertoo huomattavasti vähemmän elokuvan ideasta kuin alkuperäinen Pocket Money. Muut 1970-luvun Lee Marvin -länkkärit olivat komedia Lännen paras tavara ja Rosvoporukka, ja vielä 80-luvun puolella hänet nähtiin Klondiken erämaassa elokuvassa Kuoleman ajojahti. Parasta Lee Marvinia nähtiin kuitenkin vain Sam Fullerin sotamuistelossa Voittamaton ykkönen.

Lee Marvin eli viinanhöyryistä elämää pyrkien usein provosoimaan kanssaihmisiään. Sittemmin hänen parhaisiin ystäviinsä lukeutunut Mitchell Ryan kertoi, kuinka hän oli tavannut Leen ensimmäistä kertaa. Hän oli juuri tullut Monte Walshin kuvauspaikalle ja asteli baariin, jossa Lee Marvin silmäili häntä ja sanoi sitten: "Äijä ei osaa ampua ... ei osaa pukeutua kuin lännenmies ... eikä osaa edes ratsastaa. Perkele, toivottavasti se osaa näytellä!"

Usein Leen ärsytystaktiikka johti suukopuun tai jopa tappeluun, mutta kerran hänetkin pantiin paikalleen. Illallisilla John Boormanin luona Irlannissa Lee "kuiskasi" vieressään istuneelle iäkkäälle herttuattarelle niin että kaikki kuulivat: "Onko kukaan koskaan nuollut vittuasi?" Herttuattaren vastaus jätti tahdittoman näyttelijän sanattomaksi. Hän totesi: "Itse asiassa, monikin on."

Suomessa Lee Marvin kävi Gorkin puiston kuvausten yhteydessä. Ennen kuin elokuvan teko ennätti alkaa, oli Lee jo kiidätetty hengitysvaikeuksien takia ambulanssilla HYKSiin. Hän toipui työskentelykuntoon nopeasti, ja hänen vaimonsa kiitteli suomalaista sairaanhoitoa huomauttaen, että "suomalaiset polttavat kuin korsteenit, ja niinpä heidän keuhkotautiosastonsa ovat täynnä ja lääkärit alansa huippuja".

Tupakointi vei Lee Marvinin useaan otteeseen haudan partaalle, ja lopulta hän joutui sairaalaan Tucsonissa pääsemättä sieltä enää elävänä ulos. Viimeiset hetkensä machomies Marvin vietti hengityskoneessa kädet sidottuina sängynlaitoihin, jottei hän olisi repinyt hengitysputkea irti. Hän kuoli 29. elokuuta 1987. Hänet haudattiin Virginiaan, Arlingtonin sotilashautausmaalle merijalkaväen kunnianosoituksin.

Lännenmiehenä ja sotilaana valkokankaalla mieluiten esiintynyt Lee Marvin piti mottonaan ranskalaisohjaaja Jean Renoirin hänelle elokuvista toteamaa: "Jos se ei kerro miehen kunniasta, älä tee sitä."

Lee Marvinin lännenelokuvat
Don Siegel: Hopeakaupungin sheriffi (Duel at Silver Creek,1952)
Roy Huggins: Hangman's Knot, 1952 – kiellettiin Suomessa
Raoul Walsh: Gun Fury, 1953 – kiellettiin Suomessa
Budd Boetticher: Fort Kingin petturi (Seminole, 1953)
André de Toth: The Stranger Wore a Gun, 1953 – kiellettiin Suomessa
Hugo Fregonese: Kapinoitsijat (The Raid, 1954)
John Sturges: Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1954)
George Marshall: Punaisen taivaan alla (Pillars of the Sky, 1956)
Budd Boetticher: Seitsemän miestä jäljellä (Seven Men from Now, 1956)
Edward Dmytryk: Sadepuun maa (The Raintree County, 1957 – kertoo sisällissodasta)
Michael Curtiz: Comancheros (The Comancheros, 1961)
John Ford: Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962)
Elliott Silverstein: Paukkurauta-Kati (Cat Ballou, 1965)
Richard Brooks: Saalistajat (The Professionals, 1966)
Joshua Logan: Kultarynnäkön iloiset päivät (Paint Your Wagon, 1969)
William A. Fraker: Monte Walsh (Monte Walsh, 1970)
Stuart Rosenberg: Lännen kovanaamat (Pocket Money, 1972)
Richard Fleischer: Rosvoporukka (The Spikes Gang, 1974)
Don Taylor: Lännen paras tavara (The Great Scout and Cathouse Thursday, 1976)
Peter R. Hunt: Kuoleman ajojahti (Death Hunt, 1981)

Anssi Hynynen