Ruudinsavun klassikkoelokuva: Vain muutaman dollarin tähden (1965)

”It’s a small world.”

”Yes. And very, very bad.”

Sergio Leonen ”dollaritrilogia” on toisten puhkikehuma, toisten vähättelemä. Yleensä suurimmat kehut on kerännyt Hyvät, pahat ja rumat. Kourallinen dollareita taas oli ensimmäinen maailmanlaajuisesti suosittu italowestern, ja tämän vuoksi siitä on kirjoitettu ja puhuttu paljon. Näiden välissä tehty Vain muutaman dollarin tähden on jäänyt huomiossa kolmanneksi, vaikka onkin kenties kolmikon ehein ja paras elokuva.

Vain muutaman dollarin tähden kertoo kahdesta palkkionmetsästäjästä, joista nuoremmalla on mielessään palkkiorahat, vanhemmalla kosto. Heidän pääsaaliinsa on pilveä pössyttelevä murhaaja ja roistojoukon johtaja El Indio (Gian Maria Volonté).

Palkkionmetsästäjiä esittävät Clint Eastwood ja monen Hollywood-westernin sivuosakonna Lee van Cleef. Eastwood ei ollut ollut Leonen ensimmäinen vaihtoehto Kouralliseen dollareita, mutta tällä kertaa hänen läsnäolonsa oli välttämättömyys. Lee van Cleef oli lopettanut näyttelemisen murskattuaan polvensa rajussa kolarissa. Hänellä ei ollut rahaa edes puhelinlaskuun, kun Leone ilmestyi Kaliforniaan mukanaan paksu dollarinippu. Tästä van Cleefille urkeni uusi ura eurooppalaisissa westerneissä: ainakin viisitoista pääosaa kymmenessä vuodessa.

Väkivalta on elokuvassa mukana alusta veriseen finaaliin saakka. Tämä on saanut monet kaihtamaan Leonen elokuvia. Leone itse huomautti, että suurinta väkivaltaa elokuvassa on oikeastaan se, että ”raha on toiminnan katalysaattori”. Lopussa raha kuitenkin jää toisarvoiseksi Eastwoodin Moncon pelastaessa van Cleefin eversti Mortimerin, joka kiittää jättäen Moncon rikastumaan raadoilla. Viimeisen konnan ammuttuaan Monco mutisee: ”Luulin jo, etteivät laskuni täsmää.”

Leonen mielessä olivat amerikkalaisista westerneistä ainakin de Tothin Elävänä tai kuolleena, Mannin Hopeatähti, Boetticherin Lainsuojattoman jäljillä ja Kingin Bravados. Hän oli myös ihastunut Mark Twainin Koiranelämää-kirjan tarinoihin tappajasta Jack Slade, jonka brutaaliutta Leone liioitteli. Leonen lempitarinoissa arvaamaton väkivalta ei ollut poikkeus, vaan edusti Länttä sellaisena kuin hän sen kuvitteli. Anthony Mann ei pitänyt tästä – hänen mukaansa kunnon länkkärin tuli kertoa tarina ihmisestä, joka turvautuu väkivaltaan olosuhteiden pakosta. ”Tulitaistelu viiden minuutin välein paljastaa ohjaajan pelkäävän yleisön pitkästymistä: heillä ei ole henkilöä, jota seurata.”

Myöskään Budd Boetticher ei arvostanut Leonen tyyliä, mutta ystävystyi sittemmin Leonen kanssa (miesten tavatessa ensi kertaa Leone puuskahti: ”Budd rakas, varastin kaiken sinulta!”).

Leonen ohjaus, Massimo Dallamanon kuvaus ja Ennio Morriconen musiikki tekivät elokuvasta edeltäjäänsä Kourallinen dollareita terävämmän paketin. Tämä palkittiin suurella suosiolla. Italiassa Vain muutaman dollarin tähden nousi katsojatilastojen ykköseksi useaksi vuodeksi – sen syrjäytti Trinity ratsastaa jälleen vuonna 1972.