John Ford - puoliksi nero, puoliksi irlantilainen
Osa 2: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia."

Lukuisia mykkiä lännenelokuvia ohjannut John Ford palasi länteen pitkän tauon jälkeen 1930-luvun lopulla. Tuloksena oli yksi lännenelokuvan suurimmista klassikoista Hyökkäys erämaassa.

Fordilla oli tapana kuvata elokuvansa niin, ettei niitä voitu leikata muuten kuin hän tahtoi. Joskus tämä ei onnistunut, vaan studio onnistui pilaamaan elokuvan. Näin kävi esimerkiksi elokuvalle Maria Stuart (Mary of Scotland, 1935). Kun elokuvan Hyökkäys erämaassa intiaanihyökkäystä kuvattiin, Ford oli kehittänyt menetelmäänsä edelleen. Ford rikkoi kohtauksessa Hollywoodin perussääntöä, jonka mukaan peräkkäisten ottojen on "kuljettava samaan suuntaan", jotta yleisön olisi helpompi seurata elokuvaa. Jotkut ovat ajatelleet, että Ford teki näin huolimattomuudesta, toiset, että hän välitti enemmän yksittäisistä otoista kuin niiden saumattomasta yhteensopivuudesta. Mutta kuvaaja Winston C. Hoch (joka kuvasi Keltaisen nauhan ja Etsijät) on kertonut, että itse asiassa Ford halusi kontrolloida elokuvien tempoa ja kohtausten kestoa. Kuvaamalla peräkkäisiä kohtauksia tahallaan "vääristä" suunnista Ford esti sen, että ottoja lyhennettäisiin: leikkaajan oli aina pakko ottaa koko otos mukaan, jotta nähtäi si in henkilöiden tulo ja poistuminen kuvasta. Jos nämä olisi leikattu ottojen aluista ja lopuista pois, olisi lopputuloksesta tullut sekava.
Erityisesti Foxin Darryl Zanuck oli kuuluisa "levottomista saksistaan": Zanuckilla oli tapana sanoa: "Näitä ei sanota 'eläviksi kuviksi' siksi, että ne pysyvät paikoillaan – liikettä kuviin!" Zanuck leikkautti mielellään kohtauksia lyhyemmiksi, ja lopulta tämä johti Zanuckin ja Fordin välien rikkoutumiseen Zanuckin paloiteltua Fordin westerniä Aavikon laki.
Intiaanihyökkäyksen epäsovinnainen kuvaaminen oli ennakkoluulotonta tavaraa vuonna 1939. Niin oli myös pääosan esittäjän valinta. John Wayne oli viettänyt kolmekymmentäluvun B-elokuvissa, joista parhaatkaan eivät olleet kovin hyviä. Ford oli kuitenkin odottanut sopivaa tilaisuutta tehdäkseen Waynesta tähden; hänhän oli loppujen lopuksi antanut Waynelle tämän uran ensimmäisen roolin elokuvassa Hangman's House vuonna 1928. Kun Wayne sittemmin otti vastaan pääroolin Raoul Walshin elokuvassa Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), ei Ford puhunut hänelle muutamaan vuoteen. Ilmeisesti hän katsoi, että Wayne oli hänen suojattinsa, joka oli rikkonut häntä vastaan.
Vastaava tapaus sattui kerran myöhemminkin, kuvattaessa elokuvaa Rio Grande. Ford oli päättänyt tehdä rodeoratsastaja Ben Johnsonista uuden tähden. Johnson esitti pääosaa elokuvassa Rajarosvojen voittaja ja tärkeää sivuosaa Rio Grandessa. Mutta Rio Granden kuvauspaikalla Fordin ja Johnsonin välille tuli erimielisyyksiä, ja kumpikin oli liian ylpeä pyytämään anteeksi. Riita oli Fordin syytä, mutta Johnson kehotti puolestaan Fordia työntämään elokuvansa sinne, mihin aurinko ei paista ... vaikka Johnsonilla ja Fordilla oli nelivuotinen voimassa oleva sopimus, ei hän esiintynyt Fordin elokuvissa kolmeentoista vuoteen. Sen sijaan hän palasi rodeoympyröihin ja voitti maailmanmestaruuden. 60-luvulla hänet nähtiin jälleen elokuvissa, mutta sivuosissa.
Waynesta sen sijaan tuli tähti, mutta ei ilman kärsimyksiä. Ford kyykytti Waynea minkä ehti. Kun Waynen piti pestä ja kuivata kasvonsa elokuvassa Hyökkäys erämaassa, pakotti Ford hänet toistamaan kohtauksen uudestaan ja uudestaan kunnes Waynen kasvot olivat vereslihalla. Ford seisoi vieressä ja huusi ja nöyryytti häntä koko ajan: "Etkä sinä osaa pestä sitä saatanan naamaa? Herra Jumala, pese se naama! Etkö sinä ikinä pese sitä kotona?" Osittain kyseessä oli näyttelijän kouluttaminen, mutta varmaan vielä enemmän se, että hän halusi näyttää, kuka oli pomo. Wayne kertoi halunneensa tuolloin tappaa Fordin, mutta olleensa myöhemmin kiitollinen. Häneltä ei elokuvassa vaadita juurikaan repliikkejä, enimmäkseen hän vain reagoi muiden sanomisiin ja tekemisiin. Tässä Wayne sanoi onnistuneensa Fordin ansiosta. Ford ei ollut pelkästään kuvien sommittelun täydellisesti osaava ohjaaja, hän tiesi myös miten näyttelijöistä saatiin parasta irti.
Valitettavasti hänen metodinsa olivat yleensä varsin raakoja. Ford moitti jopa Waynen kävelyä: "Etkö sinä osaa edes kävellä sen sijaan että köpöttelet kuin hintti? Minun olisi sittenkin pitänyt antaa tämä osa Gary Cooperille!" (Tässä kohtaa pilkka sattui omaan nilkkaan: Ford ei tajunnut, että Wayne matki kävellessään Fordia itseään.) Ford koetti kiusata muitakin näyttelijöitä, kuten Thomas Mitchelliä, joka esitti Doc Boonea. Kokenut Mitchell ei kuitenkaan antanut pelotella itseään, vaan vastasi: "Herra Ford, minä olen nähnyt Maria Stuartin." Ford poistui paikalta sanomatta sanaakaan. Hän palasi viidentoista minuutin kuluttua, eikä enää kiusannut Mitchelliä.

Pitkä päällikkö
Hyökkäys erämaassa aloitti paitsi Fordin ja Waynen hedelmällisen yhteistyön, myös Fordin ja Monument Valleyn yhteisen taipaleen. Ford ohjasi paikan päällä seitsemän lännenelokuvaa, ja ystävystyi paikallisten navahojen kanssa. He antoivat hänelle nimen Natani Nez, joka tarkoittaa "Pitkää päällikköä". Tämä oli hyvinkin loogista: Ford oli pitkä, ja kaikki tekivät mitä Ford käski.
Navahot rakastivat John Fordia, ja pitivät myös John Waynesta. Wayne menetti kuitenkin kasvonsa ihmetellessään 70-luvulla julkisesti, miksi intiaaneilta pitäisi pyydellä anteeksi menneitä pahoja. "Esi-isämme tarvitsivat maata, ja itsekkäät intiaanit halusivat pitää sen itsellään", Wayne sanoi. Eräs navaho, Vietnamin sodan veteraani, sanoi vuonna 1973: "Ford on aina tervetullut tänne Monument Valleyyn. Mutta jos Wayne koettaa tulla tänne, istun minä tuolla kalliolla ja poimin hänet rynnäkkökiväärilläni." Wayne ei enää käynyt paikan päällä.
Samana vuonna kuin Hyökkäys erämaassa valmistui Fordilta myös toinen lännenelokuva Liekehtivä erämaa. 1700-luvulle sijoittuvan elokuvan pääosissa olivat Henry Fonda ja Claudette Colbert. Elokuva on visuaalisesti komea, muttei lainkaan yhtä vaikuttava sisältönsä ja ohjauksensa puolesta kuin Hyökkäys erämaassa. Liekehtivä erämaa on Technicolor-elokuva, ja se oli Fordin ensimmäinen värielokuva, jos mukaan ei lasketa sävytettyjä mustavalkoelokuvia kuten Rautahepo. Vaikka elokuvan kuvat olivat kauniita, teki Ford uusia värielokuvia vasta kymmenen vuoden päästä, kun hän teki elokuvan Pako yli aavikon Death Valleyssa ja Keltaisen nauhan Monument Valleyssa.
Fordin mukaan väreissä kuvaaminen oli paljon helpompaa. Hän sanoi haastattelussa: "Jos sinulla on yhtään silmää, se on todella helppoa. Mutta mustavalkokuvaus on vaativaa – sinun pitää osata hommasi ja asetella varjosi oikein ja saada perspektiivi kohdalleen. ... Jotkut elokuvat kaipaavat väriä, mutta hyvän, dramaattisen tarinan haluan kertoa mustavalkoisena; pidätte minua varmaankin vanhanaikaisena, mutta mustavalkokuvaus on oikeaa kuvausta."
Sodan aikana Ford teki opetuselokuvia, dokumentteja ja propagandaa. Hän oli mukana kuvaamassa Normandian maihinnousua. Kaksi propagandaelokuvista, joita hän oli tekemässä, voitti Oscarin. Vaikka Ford ei välttämättä ollut erityisen ylpeä noista elokuvista, oli hän ylpeä Oscareista – jos joku mainitsi hänen voittaneen neljä Oscaria, korjasi hän: "Kuusi."

Aavikon laki ja Hollywoodin lait
Sodan jälkeen Ford kaipasi vapautta tehdä elokuvia ilman studioiden väliintuloa missään vaiheessa. Tätä varten hän perusti oman tuotantoyhtiön. Mutta hänellä oli vielä sopimus voimassa Zanuckin kanssa, eikä Fox halunnut rahoittaa Fordin lempiprojekteja, kuten Vaiteliasta miestä. Hän päätti tehdä uuden lännenelokuvan, ja tulos oli Aavikon laki.
Zanuckin mielestä sopiva projekti Fordille oli uusintaversio Allan Dwanin ohjaamasta elokuvasta Rautaisin ottein (Frontier Marshal, 1939 – huom! Ruudinsavussa 1/2004 s. 42 elokuvan suomenkielinen nimi on laitettu Lew Seilerin vuonna 1934 ohjaamalle elokuvalle, jota ei kuitenkaan ole esitetty Suomessa). Ford katsoi elokuvan ja sanoi Zanuckille, että elokuvasta saisi hitin, jos sen kuvaisi Monument Valleyssa Technicolorina Henry Fonda Wyatt Earpina ja Tyrone Power Doc Hollidayna. Hitti elokuvasta tulikin, mutta ei väreissä, eikä Doc Hollidayta esittänyt Power, vaan Victor Mature.
Ford väitti perustaneensa elokuvan Aavikon laki autenttisuuteen. Hän oli tavannut Wyatt Earpin useita kertoja Hollywoodissa 20-luvulla, ja kehui: "Aavikon laissa teimme kaiken juuri niin kuin se oikeasti tapahtui." Elokuvassa ei kuitenkaan ole siteeksikään totta – heti kättelyssä vuosiluku on väärä, ja Earpit saapuvat Tombstoneen vuosi sen jälkeen, kun OK Corralin tulitaistelu todellisuudessa käytiin. Doc Holliday oli hammaslääkäri, mutta elokuvassa hän on lääkäri. Wyatt Earp ei edes ollut kaupungin sheriffi, vaan hänen veljensä Virgil. Wyattin ammuttu veli James ei ollut nuorin, vaan vanhin veljeksistä – ja niin edelleen.
Meille ei ole säilynyt elokuvasta niin sanottua ohjaajan versiota, vaan Zanuck leikkautti elokuvasta pois ainakin kymmenen minuuttia. Fordin jo lopetettua työt hän kuvautti vielä muutamia uusia kohtauksia, ohjaajana Lloyd Bacon. Mutta elokuva on silti parhaimmillaan hieno. Kaikki tuntevat kohtauksen, jossa Henry Fonda vie Cathy Downsin esittämän Clementinen tanssiin keskeneräisen kirkon lattialle – niille, jotka pitävät Fordin huumoria huonona, suosittelen vaikkapa vain sen kohtauksen katsomista uudelleen.
Fordin seuraava lännenelokuva merkitsi eräänlaista kädenojennusta hänen vanhalle kumppanilleen Harry Careylle. Fordin ja Careyn välit olivat viilenneet 20-luvulla. Hänen poikansa Harry Carey Jr., tuttavallisemmin "Dobe", kysyi isältään, miksei hän enää tehneet elokuvia yhdessä Fordin kanssa. Vastaus kuului: "Hän ei ole pyytänyt. Mutta sinä tulet vielä tekemään elokuvia hänen kanssaan – et ennen kuin minä kuolen, mutta sitten. Voit lyödä vaikka vetoa. Hänen irlantilainen ylpeytensä estää häntä tekemästä sovintoa, mutta hän on myös lojaali – sekin on irlantilaisuutta."
Harry Carey kuoli, ja Ford kiinnitti vielä samana päivänä hänen poikansa seuraavaan elokuvaansa. Pako yli aavikon (3 Godfathers) oli uusintaversio elokuvasta Marked Men, jonka Ford oli tehnyt Harry Careyn kanssa vuonna 1919. Elokuva on häpeämättömän sentimentaalinen tarina kolmesta lainsuojattomasta, jotka joutuvat hoitamaan pikkuvauvaa. Kertomus on filmattu Fordin kahden version lisäksi ainakin neljä kertaa: esimerkiksi William Wyler teki siitä elokuvan vuonna 1929. Kun Wyler kävi tervehtimässä kuolemaisillaan olevaa Fordia vuonna 1973, sanoi Ford: "Muuten, taitaa olla sinun vuorosi tehdä taas 3 Godfathers".
Fordin vuoden 1948 versiossa lainsuojattomina olivat Dobe Careyn lisäksi John Wayne ja Pedro Armendáriz. Elokuva omistettiin "Harry Careylle, aikaisen Lännen taivaan kirkkaalle tähdelle". Aikoinaan kriitikot pitivät sitä välityönä Fordin oeuvressa, mutta sen suosio on kestänyt hyvin aikaa ja vähä vähältä sitä on alettu arvostaa enemmän.

Ratsuväen kunnian palautus
Viisikymmentä vuotta sitten Pako yli aavikon jäi niinsanotun "ratsuväkitrilogian" jalkoihin. Elokuvat Apassilinnake, Keltainen nauha ja Rio Grande valmistuivat kolmen vuoden sisällä. Tätä elokuvasarjaa ei suinkaan suunniteltu trilogiaksi, vaan se kehittyi enemmän tai vähemmän sattumalta. Ford tunsi Lännen historian todella hyvin, ja hän ihmetteli, miksi ratsuväen osa lännenelokuvissa oli vain ilmestyä paikalle juuri, kun valkoisilta ovat luodit loppumassa. Hän haki inspiraatiota historiakirjoista ja Frederick Remingtonin, Charles Russellin ja Charles Schreyvogelin maalauksista.
Kaikki nämä ratsuväkielokuvat perustuivat James Warner Bellahin teksteihin, mutta kaikeksi onneksi Ford kirjoitutti tarinat uusiksi. Bellah oli nimittäin vaahtosuinen rasisti, jonka mielestä intiaanit olivat "haisevia puoli-ihmisiä", joilla oli "ilmeettömät juutalaiskasvot". Ford käänsi Bellahin arvostukset päälaelleen heti Apassilinnakkeessa. Apassilinnake oli ensimmäinen sodanjälkeinen ison budjetin elokuva, jossa intiaanit kuvattiin jaloiksi villeiksi, joita valkoiset kohtelivat väärin. Elokuvan kuuluisassa lopetuksessa John Waynen esittämä komentaja kehuu Custerin mukaan muovailtua edeltäjäänsä, vaikka tämä halveksi intiaaneja ja tapatti lähes koko komppanian kunnianhimossaan. Loppukohtaus saa nykyään monet pitämään elokuvaa militaristisena ja epämiellyttävänä – onkin kenties yllättävää, että viisikymmentä vuotta sitten elokuvaa pidettiin pahimmillaan vasemmistolaisena propagandana, jonka tarkoituksena oli heikentää yleisön moraalia ja luottamusta hallituksen edustajiin.
Fordin mukaan irlantilaiset ymmärsivät konfliktin molempia osapuolia, koska he olivat molemmilla puolilla yhtäaikaa. Tällä hän tarkoitti paitsi sitä, että ratsuväessä palveli paljon irlantilaisia, myös sitä, että amerikkalainen yhteiskunta syrji irlantilaisia siinä missä intiaanejakin. Ilmeisesti hän onnistui aika hyvin: navahot valitsivat hänet heimonsa kunniajäseneksi, ja intiaanisotien veteraanit antoivat hänelle kunniamerkin "Amerikan rajaseudun historian kunnian säilyttämisestä".
Keltainen nauha muistetaan yleensä ensimmäiseksi kohtauksesta, jossa ratsuväki kävelyttää hevosiaan ukkosmyrskyn lähestyessä. Kameramies Winston Hochin mielestä oli liian pimeää, jotta filmille tarttuisi jotakin, mutta Ford sanoi ottavansa vastuun. Toisissa kohtauksissa Ford komensi Hochia käyttämään milloin minkäkinlaista suodatinta, ja joskus Hoch protestoi. (Tämä kirjattiin ylös sanoilla "Shot under protest", jolloin vastuu siirtyi kameramieheltä ohjaajalle.) Hoch sai kuvauksesta Oscarin.
Toinen asia, josta elokuva jää mieleen, on John Waynen näyttelijäsuoritus. Tarinan mukaan Ford oli nähnyt Waynen Howard Hawksin Punaisessa virrassa ja lohkaissut: "En tiennytkään, että tuo iso tyyppi osaa näytellä." Tämän jälkeen Wayne sai Fordilta rooleja, joissa tarvittiin myös näyttelemistä, eikä pelkkää läsnäoloa. Parasta tällaista nähtiin Keltaisessa nauhassa, ja sittemmin Etsijöissä.
Keltaisessa nauhassa toistuu Fordille tyypillinen intiaanikuvaus: rauhallisen, jalon intiaanin yllyttää pahuuksiin omaa voittoa tavoitteleva valkoinen mies. Sitä yllättävämpää onkin, että Rio Grandessa intiaanit kuvataan jälleen juoppoina ja verenhimoisina villeinä. Rio Granden työnimenä oli Rio Bravo, ja sekin piti kuvata Monument Valleyssa. Budjetin pienuus pakotti Fordin kuitenkin valitsemaan Moabin erämaan Utahissa. Elokuva kuvattiin juuri Korean sodan alkamisen aikoihin, ja moni onkin nähnyt rasistisesti elokuvassa kuvattujen intiaanien esittävän pikemminkin kommunisteja kuin apasseja.
Samana vuonna kuin Rio Grande valmistui Rajarosvojen voittaja. Tämä lyyrinen elokuva on sittemmin tullut eräänlaiseksi "kriitikoiden valinnaksi", ehkä juuri siksi, että se jäi huomiotta ilmestyessään. Muutamissa arvosteluissa huomautettiin, että elokuvasta olisi tullut viihdyttävämpi, jos uudisasukkat olisi laitettu taistelemaan intiaaneja vastaan sen sijaan, että he ystävystyivät näiden kanssa ... jotain ajan hengestä kertoo, että rasismin ja sadismin välttämistä pidettiin huonona bisnestajuna. (Rajarosvojen voittaja esiteltiin Ruudinsavun klassikkoelokuvana numerossa 3/2002.)

Etsii, etsii, eikä soisi löytävänsä
Ford piti ainakin jossain vaiheessa elämäänsä Rajarosvojen voittajaa parhaana elokuvanaan. Monet muut ovat puolestaan olleet sitä mieltä, että se oli hänen seuraava lännenelokuvansa Etsijät. Ainakin on totta, että visuaalisesti kauniimpaa elokuvaa on hankala kuvitella.
Kuvaajana toimi jälleen Winston Hoch, eikä kuvaus sujunut ilman erimielisyyksiä. Elokuva alkaa ja loppuu samankaltaisella kuvalla, jossa kamera on sisällä talossa kuvaten oviaukon rajaamaa Monument Valleya. Tätä ei ollut käsikirjoituksessa, ja kun Ford kuvaili Hochille ideaansa, ajatteli tämä: "Kuinka korni voi olla?" Mutta Ford piti päänsä, ja juuri nämä Hochin kornina pitämät kuvat on kehuttu ja matkittu puhki.
Lopetuskuvassa Wayne jää oven ulkopuolelle perheen siirtyessä sisälle, osoittaen, miten hänen esittämänsä Ethan Edwards ei voi elää normaalia elämää. Hän vaikuttaa kömpelöltä, mutta tämä ei suinkaan ollut loppuun saakka harjoiteltua – oli nimittäin niin, että Waynella oli ankara krapula, eikä hän tiennyt, miten päin olisi ollut. Sen verran hän kuitenkin skarppasi, että otti käsivarrestaan kiinni Harry Careyn lesken Olive Careyn mennessä hänen ohitseen sisälle. Tämä oli Harry Careyn tuttu ele, joka oli nähty jo Fordin ja Careyn ensimmäisen yhteisen elokuvan Straight Shooting lopussa. Wayne on muutenkin todella hyvä Etsijöissä – ja hän oli ilmeisesti itsekin tyytyväinen, koska antoi nuorimmalle pojalleen nimeksi Ethan.
Yksi vaikuttavimpia repliikkejä elokuvassa on, kun Waynen on kerrottava Dobe Careyn esittämälle Brad Jorgensenille, että tämän tyttöystävä Lucy on raiskattu ja tapettu. Wayne huutaa silmät tapilla: "Whaddaya want me to do, draw you a picture?" ("Pitääkö sinulle piirtää kuva?") Tämä ei kuitenkaan sujunut ilman hankaluuksia. Kohtaus näyteltiin Fordin mielestä täydellisesti, mutta sitten kameramies sanoi, että kamera oli pysähtynyt. Ford oli raivoissaan ja otti kohtauksen uudestaan mutisten "ette te kuitenkaan osaa näytellä sitä yhtä hyvin, mutta antaa mennä". (Kamera oli pysähtynyt, koska krapulainen Ward Bond oli vetänyt jatkojohdon töpselin irti ajaakseen partansa sähkökoneella. Kukaan ei uskaltanut kertoa tätä Fordille.)
Waynen vastapuolta, komanssipäällikkö Arpea, elokuvassa esittää saksalaissyntyinen Henry Brandon (oikealta nimeltään Heinrich von Kleinbach), jota huumorintajuiset navahot kutsuivat "Hapankaalikomanssiksi". Kun Brandon kuuli, että Ford halusi hänet intiaaniksi, kysyi hän: "Eikö teitä haittaa, että minulla on siniset silmät?" Ford vastasi: "Eikö mieleesi ole juolahtanut, että dramatiikassa poikkeus on aina jännittävämpää kuin sääntö?" Brandon puhuu elokuvassa jonkunlaista komanssia, mutta hän ehdotti Fordille saavansa repliikit kuulostamaan aidommilta navahonkielisinä, koska opettajia oli paikalla yllin kyllin. Fordin kommentti oli: "Helvettiin historia. Anna niille mitä ne odottavat." Ja kuten Fordin elokuvissa yleensäkin, historialliset tosiseikat olivat toisarvoisia. Brandonin hiukset laitettiin nez-percé-intiaanien tapaan, ja komanssien vaatteet olivat navahojen vaatteita (komanssithan eivät edes asuneet autiomaassa, kuten he tekevät elokuvassa).
Tavalliseen tapaansa Ford kiusasi näyttelijöitä ja teknistä henkilökuntaa elokuvaa tehtäessä. Brandon huomautti, että kuvausten päätyttyä koko porukka oli valmis vetämään John Fordin hirteen, mutta nähtyään elokuvan ensi-illassa he halusivat taas töihin hänen porukkaansa. Samalla tavalla oli Thomas Mitchell sanonut Hyökkäys erämaassa -elokuvan jälkimainingeissa: "Ford on ilkein tuntemani paskiainen, brutaali tyranni. Ja ryömisin Monument Valleyn tulikuumien kallioiden yli saadakseni työskennellä uudestaan hänen kanssaan.
Etsijöistä tuli todella suosittu, ja se kilautti Warner Brothersin kassaan ensimmäisellä esityskierroksella neljä ja puoli miljoonaa dollaria. Myös monet kriitikot tunnistivat elokuvan ansiot, mutta outoa kyllä elokuva ei saanut ainoatakaan Oscar-ehdokkuutta. Aika oli jo ajamassa lännenelokuvan ohi.
Monet elokuvantekijät pitävät Etsijöitä lempielokuvanaan, mukaanlukien Martin Scorsese, Jean-Luc Godard, Steven Spielberg ja George Lucas. Myös Robert Aldrichin Ulzanassa on repliikkejä, jotka on muokattu Etsijöistä.

"Nimeni on John Ford."
Viisikymmenluvun loppua kohti mentäessä Fordin poliittiset näkökannat muuttuivat taas liberaalimmiksi. Hänhän oli sanonut kolmekymmentäluvulla olevansa "aina vasemmalla", ja ensi alkuun vastustanut mustaa listaa, jota muiden muassa John Wayne ja Ward Bond ajoivat. Hän ei kuitenkaan pannut koko arvovaltaansa peliin, vaan myötäili 50-luvun pahimpina vainon vuosina myös MPA:ta, joka listasi kommunismille sympaattisia elokuvan tekijöitä ajaakseen nämä Hollywoodista.
Kun ohjaajien ammattijärjestö SDG (Screen Directors Guild) riiteli mustasta listasta lokakuussa 1950, astui järjestön perustaja Ford esiin ja esitteli itsensä: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia."
Tästä sikisi suuri keskustelu. Paikalla ollut Douglas Sirk kertoi kaikkien ihmetelleen, miksi Ford ei sanonut ohjanneensa esimerkiksi Vihan hedelmiä, jota kaikki pitivät mestariteoksena. Sirk itse piti Fordin westerneistä, mutta tultuaan Saksasta Amerikkaan hän oli huomannut Fordin muiden filmien olevan kuuluisampia. Sirk sanoi: "Fordin kommentti hämmensi Hollywoodia. Ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa ihmiset alkoivat ajatella, että lännenelokuviakin voisi pitää mestariteoksina, eikä pelkästään viihteenä, joka tuo juntteja elokuvateatteriin. Tätä ennen lännenelokuvan paikkaa amerikkalaisessa elokuvassa, tai laajemminkin elokuvan paikkaa amerikkalaisessa kulttuurissa, ei oltu ymmärretty."
Riippumatta siitä, miten tosissaan hänen kulloisetkin kommenttinsa on otettava, Ford nosti lännenelokuvan arvostusta. Mutta hän saattoi myös kommentoida asiaa toiselta kannalta. 60-luvun alussa New Yorkin Metropolitan-ooppera pyysi Fordia ohjaamaan Puccinin Lännen tyttö -oopperan. Ford vastasi: "Luuletteko, että minä olen joku likainen vanha lehmipoika? Tulen kyllä mielelläni ohjaamaan, mutta vasta sitten kun saan ohjata La Bohèmen."

Lopun alku
Viisikymmenluvun loppua kohti mentäessä Fordin poliittiset näkökannat muuttuivat taas liberaalimmiksi. Hänhän oli sanonut kolmekymmentäluvulla olevansa "aina vasemmalla", ja ensi alkuun vastustanut mustaa listaa, jota muiden muassa John Wayne ja Ward Bond ajoivat. Hän ei kuitenkaan pannut koko arvovaltaansa peliin, vaan myötäili 50-luvun pahimpina vainon vuosina myös MPA:ta, joka listasi kommunismille sympaattisia elokuvan tekijöitä ajaakseen nämä Hollywoodista.
Kun ohjaajien ammattijärjestö SDG (Screen Directors Guild) riiteli mustasta listasta lokakuussa 1950, astui järjestön perustaja Ford esiin ja esitteli itsensä: "Nimeni on John Ford. Teen lännenelokuvia."
Tästä sikisi suuri keskustelu. Paikalla ollut Douglas Sirk kertoi kaikkien ihmetelleen, miksi Ford ei sanonut ohjanneensa esimerkiksi Vihan hedelmiä, jota kaikki pitivät mestariteoksena. Sirk itse piti Fordin westerneistä, mutta tultuaan Saksasta Amerikkaan hän oli huomannut Fordin muiden filmien olevan kuuluisampia. Sirk sanoi: "Fordin kommentti hämmensi Hollywoodia. Ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa ihmiset alkoivat ajatella, että lännenelokuviakin voisi pitää mestariteoksina, eikä pelkästään viihteenä, joka tuo juntteja elokuvateatteriin. Tätä ennen lännenelokuvan paikkaa amerikkalaisessa elokuvassa, tai laajemminkin elokuvan paikkaa amerikkalaisessa kulttuurissa, ei oltu ymmärretty."
Riippumatta siitä, miten tosissaan hänen kulloisetkin kommenttinsa on otettava, Ford nosti lännenelokuvan arvostusta. Mutta hän saattoi myös kommentoida asiaa toiselta kannalta. 60-luvun alussa New Yorkin Metropolitan-ooppera pyysi Fordia ohjaamaan Puccinin Lännen tyttö -oopperan. Ford vastasi: "Luuletteko, että minä olen joku likainen vanha lehmipoika? Tulen kyllä mielelläni ohjaamaan, mutta vasta sitten kun saan ohjata La Bohèmen."

"Poikki!"
Cheyennen flopattua Ford ohjasi enää yhden elokuvan, Seitsemän naista (7 Women, 1966). Elokuvaa on sanottu lännenelokuvaksi, jossa intiaanien tilalla ovat kiinalaiset – joista yhtä esittää monessa mukana ollut Woody Strode. Seitsemän naista veti vesiperän kaupallisesti, eikä Ford enää saanut yrittää. Hänen viimeiset vuotensa olivat pettymyksiä pettymysten perään – eräässä vaiheessa hänen piti ohjata elokuva Tora!Tora!Tora! yhdessä Akira Kurosawan kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään. (Elokuvan ohjasivat Richard Fleischer, Toshio Masuda ja Kinji Fukasaku.)
Amerikassa Fordia muistelivat harvat, mutta Euroopassa hän oli jatkuvasti suosittu, erityisesti Englannissa ja Ranskassa. Hän sai tehdä propagandaelokuvan Vietnamin sodasta, mutta elokuva valmistui sisäpoliittisesti pahaan saumaan eikä sitä esitetty julkisesti montaakaan kertaa. John Wayne ja muutamat muut antoivat sihteereilleen ohjeita: jos John Ford soittaa, en ole paikalla. Vielä vähän ennen kuolemaansa Ford neuvotteli italialaisen tuottajan kanssa: hänen oli määrä tehdä lännenelokuva Italiassa, Woody Strode pääosassa.
John Ford kuoli elokuussa 1973. Hänen viimeisistä sanoistaan on esitetty useampia versioita: tunnetuin on epäilemättä Fordin tiuskahdus papin lukeman messun päätteeksi: "Aamen – antakaa minulle sikari." Mutta vielä sopivampi on hänen poikansa Dobe Careylle kertoma tarina: Ford oli noiden siteerattujen sanojen jälkeen ollut koomassa kuusi tuntia. Sitten hän avasi silmänsä ja sanoi: "Poikki!" Kaikkien aikojen elokuvaohjaaja oli poissa.

John Fordin ohjaamat lännenelokuvat 1939-1964
1939
Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), Liekehtivä erämaa/Erämaan rummut (TV) (Drums Along the Mohawk)
1946
Aavikon laki (My Darling Clementine)
1948
Apassilinnake (Fort Apache), Pako yli aavikon (3 Godfathers)
1949
Keltainen nauha (She Wore a Yellow Ribbon)
1950
Rajarosvojen voittaja (Wagon Master), Rio Grande (Rio Grande)
1953
Hondo, yksinäinen vaeltaja (Hondo; Ford ohjasi pari ottoa)
1956
Etsijät (The Searchers)
1959
Ratsuväen urhot (The Horse Soldiers)
1960
Musta kersantti (Sergeant Rutledge), Alamo (The Alamo; Ford ohjasi pari kohtausta)
TV: Wagon Train: The Colter Craven Story
1961
He ratsastivat yhdessä (Two Rode Together)
1962
Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance)
"Sisällissota" (The Civil War, jakso elokuvassa Näin valloitettiin Villi Länsi, How the West Was Won)
1963
Lännen hurjapäät (McLintock!; Ford ohjasi muutaman kohtauksen)
1964
Cheyenne (Cheyenne Autumn)

Anssi Hynynen