John Ford - puoliksi nero, puoliksi irlantilainen
Osa 1

John Ford kuului ensimmäisiin elokuvaohjaajiin, joiden töistä kirjoitettiin kirjoja ympäri maailman. Monikymmenvuotisten kehujen vastareaktio oli voimakas: Fordista tuli suuruus, jonka töistä kaiveltiin vain ylilyöntejä, eikä kukaan itseään kunnioittava elokuvantuntija ainakaan nuoremmasta polvesta voinut julkisesti kehua Fordia kymmenen vuotta sitten. Nyt vaikuttaa siltä, että heiluri on heilahtamassa takaisin toiseen suuntaan: lännenelokuvistaan tunnettu Ford on jälleen salonkikelpoinen.

Mainesta maineeseen
Yksi osoitus Fordin maineen palautumisesta on Joseph McBriden pari vuotta sitten ilmestynyt massiivinen elämäkerta Searching for John Ford: A Life, johon tämä artikkeli suurelta osalta perustuu.
McBride korjaa heti kättelyssä pari yleisesti virheellistä seikkaa John Fordista. Hänen oikea nimensä ei ollut Sean Aloysius O'Fearna tai O'Feeney, kuten lähdekirjallisuus yleensä toteaa. Hänen nimensä oli John Martin Feeney, ja hän syntyi 1. helmikuuta vuonna 1894 – ei siis vuonna 1895, kuten yleisesti luullaan. John Ford oli nimittäin kova valehtelemaan, ja hän on nähtävästi jossain vaiheessa muuttanut vuosilukua kelvatakseen vielä laivastoon, ja virheellinen vuosi on jäänyt elämään. Kun Cannesin elokuvajuhlilla kunnioitettiin John Fordin syntymän satavuotispäivää vuonna 1995, tehtiin se siis vuosi liian myöhään. Myös nuo keksityt nimet ovat Fordin omaa tuotantoa – niiden tarkoituksena oli korostaa hänen irlantilaisuuttaan.
Ford ei suinkaan ollut perheensä ensimmäinen jäsen, joka teki lännenelokuvia. Hänen kolmetoista vuotta vanhempi veljensä Francis karkasi aikoinaan perheen kotoa Portlandista, Mainesta liittyen sirkukseen ja ajautuen sieltä teatterin kautta tekemään elokuvia. Hän muutti nimekseen Ford, mahdollisesti säästääkseen perhettään häpeältä – tuohon aikaan komeljanttarit eivät olleet hyvässä huudossa. Saattaa myös olla, että Francis muutti irlantilaiselta kalskahtavan Feeneyn Fordiksi assimiloituakseen ympäristöönsä. Sata vuotta sitten irlantilaisia halveksittiin mikäli mahdollista vielä enemmän kuin näyttelijöitä. Nimen "Ford" hän keksi ohiajaneesta autosta.
Nykyään Francis Ford tunnetaan lähinnä niistä pikkurooleista, joita hän esitti veljensä elokuvissa. Yleensä hän esitti juoppoa, jolla ei ollut repliikkejä – esimerkiksi elokuvassa Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) hän on se pieni harmaapartainen äijä, joka ilostuu saadessaan Doc Boonesta (Thomas Mitchell) ryyppykaverin; Rajarosvojen voittajassa (Wagonmaster, 1950) hän ajaa showporukan vaunuja, ja niin edelleen. Mutta mykkäelokuvan aikaan Francis Ford ohjasi satoja elokuvia, joissa hän esitti pääosaa ja joista monia pidettiin varsin hyvinä. Suurin osa näistä elokuvista oli lännenelokuvia. Hän teki suosituimmat elokuvansa vuosien 1910 ja 1920 välillä; 20-luvulla hänen suosionsa laski ja sitä mukaa myös hänen elokuviensa budjetti ja taso.
Francis auttoi pikkuveljensä alkuun elokuvien tekemisessä. John oli avustajana ja esiintyi myös kameran edessä. Jos hänen nimensä mainittiin, oli se yleensä muodossa "Jack Ford". Mutta ensi alkuun hänen nimeään ei mainittu, eikä hän suinkaan istunut ohjaajan tuoliin heti kättelyssä, vaan hänelle annettiin lapio kouraan. Hänen ensimmäinen työnsä Hollywoodissa oli ojankaivaja Universalin studioilla.
"Jack Ford" pääsi pian kameran eteenkin paitsi veljensä myös Allan Dwanin ja joidenkin muiden ohjaamissa elokuvissa. Griffithin Kansakunnan synnyssä (The Birth of a Nation, 1915) hän esitti Ku Klux Klanin jäsentä. Veljensä elokuvissa hän toimi usein tämän stuntmiehenä: kerran hän katkaisi kätensä hypätessään liikkuvasta autosta, ja toisen kerran hän korvasi veljensä kohtauksessa, jossa tykinkuula osuu sisällissodan kenraalin telttaan. Tätä simuloitiin räjäyttämällä teltassa lataus dynamiittia, ja Jack joutui sairaalaan pitkähköksi ajaksi. Kun Francis vieraili sairaalassa, totesi hän Jackille. "Läheltä piti – vielä sekunti, ja yleisö olisi tajunnut, etten se ollutkaan minä!"
Ei tarvitse ihmetellä, miksi Jack sittemmin kohteli isoveljeään alentuvasti. Mutta hänen stuntmiehen maineensa auttoi häntä pääsemään ohjaajaksi: vuoden 1917 alkupäivinä Jack Ford sai ohjata kaksikelaisen lännenelokuvan nimeltä Tornado. Hän esitti siinä myös pääosaa. Hänen veljensä totesi tästä ohjausdebyytistä: "Ei hullumpaa, paitsi näyttelijöiden osalta." Mutta jo muutama kuukausi Tornadon ensi-illan jälkeen Universal-yhtiön viikkolehti pakinoi varsin ällistyttävin ennustajanlahjoin seuraavaan tapaan: "Pian ihmiset eivät enää kysy: 'Ford? Jotain sukua Francisille?' vaan he kysyvät: 'Ford? Jotain sukua Jackille?'"

Länkkäriohjaaja ja Harry Carey
Jackia pidettiin luotettavana ohjaajana, ja hän väänsi pian westerniä westernin perään. Kun hän ohjasi suuren luokan spektaakkelin Rautahepo seitsemän vuotta myöhemmin, oli se jo hänen viideskymmenes elokuvansa. Valitettavasti suurin osa näistä mykkäelokuvista on kadonnut tai tuhoutunut. Pari kokonaista elokuvaa on säilynyt: Straight Shooting ja Hell Bent vuosilta 1917 ja 1918, ja näiden lisäksi osia muutamasta muusta. Aikalaisten mukaan ne olivat varsin päteviä elokuvia, ja erityisesti Fordin toimintakohtaukset ja stunt-temput viehättivät katsojia.
Parhaat mykkäelokuvansa Ford teki yhdessä Harry Careyn kanssa. Harry Carey esitti elokuvissa tietyllä tapaa itseään: hän oli raju, mutta hyväsydäminen kaveri. Luonnollisuus kameran edessä oli hänen paras valttinsa. Häneltä Ford oppi suhtautumaan elokuvien tekemiseen välinpitämättömällä asenteella: Carey ei koskaan katsonut päivän otoksia, koska tiesi, ettei niitä kuitenkaan kuvattaisi uudelleen. Hänelle elokuvien tekeminen oli "duuninkaltaista työtä", "a job of work". Tätä fraasia John Ford käytti sittemmin useasti. Mutta siinä missä Carey yksinkertaisesti oli sellainen kuin oli, ovat monet huomauttaneet, että John Ford esitti välinpitämätöntä. Todellisuudessa hän oli hyvin tarkka taiteilija, joka kehitti itselleen kuoren julkisuutta varten ottaen mallikseen suurpiirteisen cowboyn hahmon.
Straight Shooting oli Fordin ensimmäinen kokoillan elokuva, pääosassa Harry Carey. Elokuvan piti olla vain kaksikelainen, mutta Ford sai yhtiöltä lisää filmiä valehdeltuaan pudottaneensa jo valotetun filmin vahingossa jokeen. Kun Straight Shooting valmistui, Universalin johtoportaassa nousi tempusta häly. Elokuva haluttiin typistää kaksikelaiseksi, mutta Fordin suojiinsa ottaneet Carl Laemmle ja Irving Thalberg sanoivat: "Jos tilaamme puvun ja räätäli antaa meille toisen parin housuja kaupan päälle, pitäisikö ne heittää takaisin räätälin naamalle?"
Straight Shootingin ensi-ilta oli elokuussa 1917. Elokuvasta tuli hyvin suosittu, ja jo hetken unohduksissa olleesta Careysta tuli jälleen tähti. Ford sai varsin paljon liikkumatilaa yhtiöltä, ja palkitsi tämän tekemällä nopeassa tahdissa yleisön mieleen olevia elokuvia.
Ford ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen – hänen mielestään hän oli ystävänsä Harry Careyn uuden menestyksen takana siinä missä Carey itsekin. Tästä huolimatta Careyn palkka oli viisitoista kertaa suurempi kuin Fordin: Ford tienasi 150 $ viikossa, Carey 2 250 $.

Fox ja Rautahepo
Fox-yhtiö vuokrasi Fordin Universalilta ja nelinkertaisti hänen palkkansa. Ford ohjasi suosittua cowboysankaria Buck Jonesia parissa elokuvassa. Vuonna 1923 Ford sai Foxilta ensimmäisen kunnon budjettinsa elokuvaa Cameo Kirby varten: rahaa paloi etenkin siipirataslaivojen kilpa-ajojen kuvauksissa. Muuten Cameo Kirby muistetaan ainoastaan elokuvana, jonka teksteissä lukee ensimmäisen kerran: ohjannut John Ford. Fox-yhtiön mielestä John oli vakavammin otettava nimi kuin Jack.
Ja nyt John Ford otettiin vakavasti. James Cruzen ohjaama todella ison budjetin länkkäri The Covered Wagon oli vuoden 1923 suurin yleisömenestys, ja Fox halusi mukaan apajille. John Ford palkattiin ohjaamaan vähintään yhtä suurellinen elokuva rautatien rakentamisesta. Rautahepo sai ensi-iltansa elokuussa 1924, ja sen suosio teki Foxista yhden suurista elokuvayhtiöistä ja John Fordista valtakunnan puhutuimman elokuvaohjaajan.
Itse elokuva on epätasainen, ja pahimmillaan kökkö – osa näyttelijöistä on parhaimmillaankin rasittavia, etenkin naispääsosanesittäjä Madge Bellamy. Tarina on ohut, mutta toimintakohtaukset ovat täyttä tavaraa. Ford kuvasi villiintyvää biisonilaumaa maahan kaivetusta bunkkerista saadakseen haluamiaan kuvia. Bunkkeriin kaivautuessaan Ford sanoi: "Jos täältä ei kohtauksen jälkeen kuulu ääntä, täyttäkää vain kuoppa." Laumaa johtava biisoni rikkoikin bunkkerin kulman, ja sitä seuraava elikko kompastui lautoihin rysähtäen pää edellä bunkkeriin. Tämä ei kylläkään tarttunut filmille!
Kohtauksessa, jossa intiaanit hyökkäävät junan kimppuun Ford käyttää taitavasti valoa intiaanien varjojen heijastuessa lumeen ja junan kylkeen. Ford oli tunnetusti pätevä luonnollisen valon käytössä, ja tästä näkee, kuinka hän oli sitä jo mykkäfilmien aikaan.
Rautahevossa näkyi myös, miten Ford käytti hyväkseen säätä – sen sijaan, että kuvaukset olisi keskeytetty myrskyn ajaksi, annettiin kameroiden käydä ja elokuvaan saatiin kohtaus, jossa lumimyrsky tuo autenttisuutta mukaan. Samalla tavalla Ford toimi sittemmin elokuvassa Hyökkäys erämaassa. Tapahtumien piti sijoittua erämaahan, mutta Monument Valleyssa satoi lunta. Ford vain lisäsi Andy Devinen suuhun repliikin, jonka mukaan hän valitsi korkealla vuorilla kulkevan reitin, koska apassit eivät pidä kylmästä. Näin lumi sai järkevän selityksen, eikä kuvauksia tarvittu siirtää.
60-luvulla Ford leikitteli ajatuksella, että kirjoittaisi kirjan Rautahevon tekemisestä. Hän sanoi kuitenkin luopuneensa ajatuksesta sen vuoksi, että hänen vaimonsa piti materiaalia liian pornografisena. Niin tai näin, meininki saattoi olla aika railakasta: Charlie Chaplin saapui samaan paikkaan kuvaamaan Kultakuumetta, ja sai hotellihuoneen, josta Ford kavereineen oli humalapäissään pöllinyt kaikki huonekalut. Ne oli korvattu tyhjillä viinapulloilla. Ford myös tappeli pikkuveljensä Eddien kanssa – Ford oli palkannut hänet apulaisohjaajaksi, ja sukulaisena hän ei pelännyt Fordia yhtä paljon kuin muut; hän uskalsi lyödä takaisin.

Duunari vai taiteilija?
Kuten tunnettua, käytti Ford alkoholia runsaasti. Rautahepoa tehtäessä hän joi, mutta tämä oli poikkeus: yleensä hän ei juonut ollessaan kuvaamassa elokuvia. Sen sijaan hän vietti elokuvien välit kotona tai hotellissa tai huvijahdillaan juopotellen. Joskus hänellä oli seuraa näyttelijöistä kuten John Wayne, Ward Bond ja Henry Fonda: esimerkiksi uutenavuotena 1934 kirjoitti hänen huvijahtinsa kapteeni aluksen lokikirjaan Meksikossa seuraavat merkinnät: "Klo yksi iltapäivällä. Kävin maissa – hain omistajan, Fondan, Waynen ja Bondin putkasta. Lupasin, että he ovat kunnolla. Klo puoli kymmenen illalla. Hain omistajan, Fondan, Waynen ja Bondin taas putkasta. Meksikolaiset viranomaiset pyysivät meitä lähtemään kaupungista."
Kun Fordilla ei ollut seuraa, saattoi meno olla vähemmän hulvatonta, muttei vähemmän kosteaa. Yksin ollessaan Ford saattoi viettää päiväkausia makuupussissa tukkihumalassa, ja kun oli aika lähteä taas tekemään elokuvaa, vietiin hänet useammin kuin yksi tai kaksi kertaa ambulanssilla sairaalaan selviämään.
Vaikka Ford koetti lähes koko elämänsä ylläpitää myyttiä elokuvien tekemisestä "duuninkaltaisena työnä", eli hän samanaikaisesti itsetuhoista elämää, joka yleisesti yhdistetään taiteiljoihin – kuten teki Ford itsekin. John Wayne puolestaan selitti, että Fordilla oli elokuvaa tehdessään se koko ajan mielessään, hän kävi koko ajan ylikierroksilla. Ainoa tapa, millä hän sai sen pois mielestään elokuvan valmistuttua, oli juominen.
Rautahepo oli todella suosittu, ja Ford jatkoi elokuvien tekemistä Foxille. Hänen veljensä Francisin ohjaajan ura alkoi olla jo historiaa. Francis oli menestyksensä innoittamana satsannut elokuviin enemmän ja enemmän. Leffojen budjetit ja Francisin kunnianhimo olivat kasvaneet, mutta kun yleisö lakkasi käymästä hänen elokuvissaan, ei hän enää saanut uusia tilaisuuksia. John Ford ei halunnut, että hänelle kävisi samoin kuin veljelleen, ja hän kätki kunnianhimonsa. Toisin sanoen hän teki mitä Fox pyysi, ja ohjasi pienen budjetin komedioita ja melodraamoja kuin liukuhihnalta. Hänen elokuviaan ei juuri kehuttu New Yorkin arvovaltaisissa lehdissä, mutta ne toivat rahaa kassaan ja Fordin maine Hollywoodissa kasvoi: tässä oli ohjaaja, johon saattoi luottaa, ohjaaja, joka tekaisi elokuvan lähes mistä tahansa käsikirjoituksesta.
Auteur-koulukunnan kultapoika John Ford saikin yllättävää kyllä varsin harvoin valvoa elokuvansa valmistumista alusta loppuun. Yleensä hänen sopimuksissaan luovutettiin viimeisen version tekeminen yhtiölle. Tällä tarkoitettiin tietysti sitä, että jos yhtiön johtajat eivät pitäneet elokuvasta, saattoivat he lyhennyttää sitä mielensä mukaan, tai tehdä siihen muutoksia. Olikin normaalia, että ohjaaja sai käsikirjoituksen luettavakseen päivän pari ennen kuvausten alkamista, eikä hän saanut osallistua elokuvan leikkausvaiheeseen.
Mutta Ford veti tässäkin yleensä pidemmän korren: hän ei juurikaan kuvannut ylimääräistä materiaalia elokuviinsa. Hänellä oli aina elokuva valmiina mielessään. Hän onkin kertonut uransa alkutaipaleesta: "Minulla oli silmää sommittelulle. Mitään muita valmiuksia minulla ei ollutkaan." Kun hän teki elokuvia, oli hän siis sommitellut kohtaukset mielessään valmiiksi, ja hän kuvasi vain sen mitä tarvitsi. Kohtauksia uusittiin äärimmäisen harvoin toisesta kamerakulmasta, tai vaihtoehtoisin repliikein. Ford siis teki elokuvansa paikan päällä. Niitä ei voitu pilata leikkauspöydällä, koska käytännössä Fordin kuvaama materiaali saneli, miten elokuva tuli panna kasaan – vaihtoehtoja ei ollut; käytännössä leikkaajat poistivat klaffitaulun kuvan ja laittoivat kohtaukset numerojärjestykseen.

Westernin Ruususen uni
Pari vuotta Rautahevon jälkeen hän koetti uusia tämän menestyksen uudella ison budjetin länkkärillä nimeltään Kolme huonoa miestä (3 Bad Men). Jälkipolvet ovat pitäneet elokuvaa hyvänä, mutta aikalaisia se ei vakuuttanut. Isolla rahalla tehdyt länkkärit olivat jäämässä pois muodista, eivätkä koeyleisöt pitäneet elokuvasta. Fox reagoi koeyleisöjen palautteeseen ja lyhensi elokuvaa rajusti – ajatuksena oli nähtävästi ottaa rahat pois ihmisiltä, jotka kävivät katsomassa liukuhihnawesternejä, mutta eivät välttämättä innostuneet koko illan spektaakkeleista. Ford halusi nimensä pois runnellusta elokuvasta, mutta ei onnistunut.
Ford teki seuraavan lännenelokuvansa vasta kolmetoista vuotta myöhemmin. Tässä välissä hän keskittyi toisenlaisiin draamoihin ja kokeili uusia tapoja tehdä elokuvia. Eräässä vaiheessa hän oli niin innostunut saksalaisesta ekspressionismista ja erityisesti F.W. Murnaun elokuvista, että hän alkoi jopa antaa kameran liikkua! Tämä oli kuitenkin ohimenevää. Ford selitti myöhemmin, että hän halusi pitää kameran paikallaan, koska sen liike rikkoo illuusion ja muistuttaa ihmisiä siitä, että he katselevat elokuvaa.
Elokuvien tekemisen ja juopottelun ohella Fordilla oli muutakin tekemistä. Hän oli 1930-luvun lopulla mukana perustamassa ohjaajien ammattijärjestöä, Screen Director's Guildia. Fordin mukaan heidän tarkoituksenaan oli lisätä ohjaajan panosta elokuvassa ja välttää tajuntatehdastyöskentelyn pahimmat karikot. Ford kirjoitti aiheesta artikkelin huomauttaen, että "jos kirjoja kirjoitettaisiin Hollywoodin 'komiteametodilla', eihän niiden tarinaa pystyisi seuraamaan." Fordin ajatuksena oli, että vaikka ryhmätyö oli välttämätöntä elokuvan tekemisessä, tulisi yhden ihmisen taiteellisen ajatuksen olla punaisena lankana koko tuotannon ajan. Tuo ihminen oli tietysti ohjaaja.
Näihin aikoihin Ford huomautti poliittisesta katsantokannastaan: "Olen kovan luokan sosiaalidemokraatti – aina vasemmalla." Myöhemmin hän muutti mieltään. Silti hänestä ei koskaan tullut samanlaista kommunistien jahtaajaa kuin John Waynesta tai Ward Bondista, joka kehitti itselleen maineen punaniskojen punaniskana. Ford sanoikin aina, että Waynea oli helpompi sietää – vaikka tämä saattoi olla ärsyttävä, oli hän sentään älykäs. Bondista ei kuulemma voinut sanoa samaa.
Tuolloin juuri kukaan ei uskonut suuren budjetin lännenelokuvan toiseen tulemiseen. Heti äänielokuvan lyötyä läpi oli Raoul Walsh yrittänyt elokuvalla Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), pääosassa nuori John Wayne. Se ei kuitenkaan menestynyt, ja vaikka pari muuta isoa westerniä löysikin yleisönsä, ei 30-luvulla satsattu juuri muihin westerneihin kuin B-elokuviin. Vuodesta 1930 vuoteen 1939 tekivät Hollywoodin suuret studiot yhteensä 428 lännenelokuvaa, joista 44 (hieman yli kymmenen prosenttia) laskettiin A-elokuviksi. Ja jos otetaan pelkästään B-elokuvia tuottaneet pienemmät yhtiöt laskuihin mukaan, laskee A-elokuvan prosenttiosuus vielä siitäkin.
Mutta vuosi 1939 merkitsi muutosta, ja yhtenä tärkeänä katalysaattorina toimi John Fordin elokuva Hyökkäys erämaassa. Moni on jälkeenpäin väittänyt sen yksinään luoneen uudet markkinat A-westernille, mutta tämä on liioittelua. Samoihin aikoihin ohjasi Henry King Foxille elokuvan Jesse James, suuri seikkailija (Jesse James), joka oli vielä suositumpi kuin Hyökkäys erämaassa, ja myös muita vaikuttavia lännenelokuvia alkoi ilmestyä. Siltikin: Hyökkäys erämaassa on elokuva, jonka Orson Welles katsoi neljäkymmentä kertaa valmistellessaan ensimmäistä elokuvaansa Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941). Wellesiltä kysyttiin myöhemmin, miten hän oli valmistautunut ohjausdebyyttiinsä, ja hän vastasi: "Olen katsellut vanhoja mestareita, joilla tarkoitan John Fordia, John Fordia ja John Fordia."

John Fordin ohjaamat lännenelokuvat 1917–1926
1917
Straight Shooting, The Secret Man, A Marked Man, Bucking Broadway
lyhyet: The Tornado, The Trail of Hate, The Scrapper, The Soul Herder, Cheyenne's Pal
1918
The Phantom Riders, Wild Women, Thieves' Gold, The Scarlet Drop, Hell Bent, A Woman's Fool, Three Mounted Men
1919
Roped, A Fight for Love, Bare Fists, Riders of Vengeance, The Outcasts of Poker Flat, The Ace of the Saddle, The Rider of the Law, A Gun Fightin' Gentleman, Marked Men
lyhyet: The Fighting Brothers, By Indian Post, The Rustlers, Gun Law, The Gun Packer, The Last Outlaw
1920
Hitchin' Posts, Just Pals
1921
Seikkailija (Action), The Big Punch, The Freeze Out, The Wallop, Desperate Trails, Sure Fire
1923
Three Jumps Ahead, North of Hudson Bay
1924
Rautahepo (The Iron Horse)
1926
Kolme huonoa miestä (3 Bad Men)

2. osa: Fordin ääniwesternit seuraavassa Ruudinsavussa

Anssi Hynynen